Avainsana: hiljainen viikko

Vehnänjyvän tie – Hiljaisen viikon keskiviikon ahtisaarna

”Me liitymme omassa kertomuksessamme, omassa ajassamme, omissa symboleissamme kirkon 2000 vuoden perintöön”, kirjoittaa toiminnanjohtajamme Mika K T Pajunen keskiviikon ahtisaarnassa. ”Me tasapainottelemme ja haemme omaa paikkaamme ja tapaamme elää kristittyinä ja todistaa rististä tilanteessa, jossa kristillinen kertomus ei enää automaattisesti avaudu kaikille.” ”Kutsun meitä pohtimaan avoimesti omaa paikkaamme osana tätä kertomusta. Kertomusta siitä kuinka Nasaretin Jeesuksen tie johtaa tuomiolle, ristille ja ylösnousemukseen.” ”Jumalan rakkaus ja ristin voima ulottuu paljon meidän omaa voimaamme ja valtaamme laajemmalle, sinnekin, missä me emme sitä näe.”

Tämän ahtisaarnan voit halutessasi kuunnella (18:03 min.) Mika K T Pajusen lukemana tästä linkistä: https://soundcloud.com/user-900820077/vehna-njyva-n-tie-1

Matt. 27: 11-32
Jeesus vietiin maaherran eteen. Tämä kysyi: ”Oletko sinä juutalaisten kuningas?” ”Sinä sen sanoit”, Jeesus vastasi. Ja kun ylipapit ja vanhimmat syyttivät häntä, hän ei vastannut mitään. Silloin Pilatus sanoi hänelle: ”Etkö kuule, kuinka raskaita todisteita he esittävät sinua vastaan?” Mutta Jeesus ei vastannut yhteenkään hänen kysymykseensä. Tämä ihmetytti maaherraa suuresti.
    Tapana oli, että maaherra aina juhlien aikana päästi vapaaksi yhden vangin, jonka väkijoukko sai valita. Vankien joukossa oli nyt Barabbas-niminen kuuluisa mies. Kun väkijoukko oli koolla, Pilatus kysyi: ”Kumman haluatte? Vapautanko Barabbaksen vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi?” Hän näet tiesi, että Jeesus oli pelkästä kateudesta jätetty hänen käsiinsä.
    Kun Pilatus istui tuomarinistuimellaan, hän sai vaimoltaan sanan: ”Älä tee mitään sille pyhälle miehelle. Näin hänestä viime yönä pahaa unta.” Mutta ylipapit ja vanhimmat yllyttivät väkijoukon pyytämään Barabbakselle armahdusta ja Jeesukselle kuolemantuomiota. Maaherra kysyi nyt: ”Kumman näistä kahdesta haluatte? Kumman päästän vapaaksi?” Väki vastasi: ”Barabbaksen.” Pilatus kysyi: ”Mitä minä sitten teen Jeesukselle, jota sanotaan Kristukseksi?” Kaikki vastasivat: ”Ristiinnaulittakoon!” ”Mitä pahaa hän on tehnyt?” kysyi Pilatus. Mutta he vain huusivat entistä kovemmin: ”Ristiinnaulittakoon!”
    Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: ”Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.” Kaikki huusivat yhteen ääneen: ”Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!” Silloin Pilatus antoi heille myöten ja vapautti Barabbaksen, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.
    Maaherran sotilaat veivät Jeesuksen sisälle palatsiin ja keräsivät koko sotaväenosaston hänen ympärilleen. He riisuivat Jeesuksen ja pukivat hänet punaiseen viittaan, väänsivät orjantappuroista kruunun hänen päähänsä ja panivat ruokokepin hänen oikeaan käteensä. He polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat hänelle pilkaten: ”Ole tervehditty, juutalaisten kuningas!” He sylkivät hänen päälleen, ottivat häneltä kepin ja löivät häntä sillä päähän. Aikansa pilkattuaan he riisuivat häneltä viitan, pukivat hänet hänen omiin vaatteisiinsa ja lähtivät viemään häntä ristiinnaulittavaksi.
    Matkalla he kohtasivat Simon-nimisen kyreneläisen miehen ja pakottivat hänet kantamaan Jeesuksen ristiä.

Jeesuksen matka jatkuu nyt tutkinnasta tuomiolle. Tuomiovalta hänen tapauksessaan, jossa tavoitellaan kuolemantuomiota, on Rooman edustajalla, maaherra Pontius Pilatuksella. Uskonnollinen kiistakysymys pyhyyden paikasta ja poliittinen valta sekä kansan tahto kohtaavat ja sekoittuvat toisiinsa.

Uskonnollisesta kiistasta liikkeelle lähteneellä kysymyksellä katsotaan olevan poliittisia seurauksia, jonka johdosta korkein uskonnollinen auktoriteetti hakee miehittäjän edustajalta kuolemantuomiota yleisen edun ja yleisten syiden vuoksi.

Tilanne ei ole aivan vieras meillekään, tämän päivän kristityille. Usko ei ole sillä tavalla yksityisasia, etteikö sillä olisi julkisia ja jopa poliittisia seurauksia, vaikka jokaisen yksityisyyttä ja uskonnon vapautta tuleekin kunnioittaa. Toisin kuin Jeesuksen aikana me kuitenkin usein kavahdamme uskonnollisten symbolien julkista näyttämistä ja käyttämistä. Meidän mielessämme vaikuttaa pitkä perintö siitä, mihin uskonnollisesti motivoitu kiihko ja sen yhdistyminen julkiseen valtaan voi johtaa. Väkijoukkojen huuto ”ristiinnaulittakoon, ristiinnaulittakoon” toistuu yhä uudestaan eri aikojen kansanmurhissa. Matteuksen väkijoukolle sijoittamat sanat: ”Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!” kylmäävät kaikkia juutalaisvainojen jälkeen eläviä niiden pelottavan tulkintahistorian vuoksi.

***

Tämä kaikki on sitä taustaa, missä me vuoden 2020 kristityt elämme omaa hiljaista viikkoamme nopeasti muuttuvassa maailmassamme. Me liitymme omassa kertomuksessamme, omassa ajassamme, omissa symboleissamme kirkon 2000 vuoden perintöön, jonka rituaalien juuret johtavat juutalaisen perinnön kautta vielä kauemmas. Me tasapainottelemme ja haemme omaa paikkaamme ja tapaamme elää kristittyinä ja todistaa rististä tilanteessa, jossa kristillinen kertomus ei enää automaattisesti avaudu kaikille, eikä rytmitä yhteistä elämää samalla tavalla kuin vielä jokin aika aikaisemmin.

En tarkoita tällä niinkään toisten uskontojen ja kulttuurien vaikutusta, vaan aivan tavallisen suomalaisen elämänmenon muutosta vaikkapa juuri uskonnollisten juhlapyhien ja julkisen tilan suhteen. Uskontojen ihmiset kunnioittavat usein automaattisesti, itsestään selvästi toisten pyhää ääripoikkeuksia lukuun ottamatta. Kyse on pikemminkin pyhän paikasta, tilasta ja merkityksestä yleisessä elämänmenossamme; siitä miten sitä ilmaistaan ja miten sitä saa ilmaista.

En myöskään haikaile mennyttä yhtenäiskulttuuria, jonka aika on auttamattomasti ohi – ja hyvä niin – tai toivo kristittyjen uhriutuvan entisten etuoikeuksien menettämisen vuoksi – siihenkään ei ole syytä – vaan kutsun meitä pohtimaan avoimesti omaa paikkaamme osana tätä kertomusta. Kertomusta siitä kuinka Nasaretin Jeesuksen tie johtaa tuomiolle, ristille ja ylösnousemukseen; kirkon syntyyn, kasvuun ja leviämiseen; kristinuskon muodostumiseen ehkä maailman suurimmaksi kulttuuriseksi ja uskonnolliseksi voimaksi ja leviämiseen joka puolelle tunnettua maailmaa; ja viimein omana aikanamme, oman lähialueemme ja kulttuuripiirimme murrokseen kohti jälkikristillistä aikaa, jossa kristinuskon painopiste on jo siirtynyt meidän näkökulmastamme kolmanteen maailmaan, globaaliin etelään, ja jonka myötä myös lähetyksen suunta kääntyy ja on jo kääntynyt meiltä meitä kohti ja meidän keskuuteemme.

***

Kaikki tämä on läsnä meidän hiljaisen viikon vietossamme – ja samalla Jumala on läsnä. Hänelle tämä ei ole ongelma, mutta niin pelkään, meille se on. Miten me osaamme suhtautua ja sopeutua uuteen tilanteeseen? Miten me osaamme rakentavalla tavalla surra kaikkea sitä rakasta, minkä olemme menettäneet tai menettämässä, ja kunnioittaa toinen toistemme surua? Ja ennen kaikkea miten me voimme uudistua omassa uskossamme ja todistuksessamme, ja seurata ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Herraamme, jonka valta ei viime kädessä ole tästä maailmasta, niin kuin olemme näissä Raamatun teksteissä kuulleet, ottaa ristimme ja jatkaa matkaa hiljaisen viikon syvenevästä surusta ylösnousemuksen iloon ja maailman muuttavaan sanomaan?

***

Ajattelen että aivan erityisen hyvin tämä muuttunut tilanne tulee esiin vaikkapa uskonnollisissa kulkueissa, jotka hiljaisella viikolla normaalioloissa monissa kaupungeissa kulkevat. Julkiseen tilaan ilmestyvä ristintie käy vuoropuhelua kaupungin ja kaupunkilaisten kanssa tänään; niidenkin kanssa, jotka eivät kirkkoon löydä, eivät striimin välityksellä tai ehkä koskaan muutoinkaan. Ristintie kantaa mukanaan muistoa Jeesuksesta kantamassa ristiään kohti Golgataa ja kuolemaa. Tällaisena muistona se epäilemättä vaikuttaa kaikkein voimakkaimmin saattoon osallistuvien ja sen näkevien ihmisten mielessä. Samalla ristisaatto julistaa kaikista niistä kristityistä kulkueista ja kulkijoista, jotka ovat kantaneet ristiä Jeesusta seuraten. Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt. 16:24)

Samalla meidän on hyvä muistaa, että ristisaatto kantaa mukanaan myös muita merkityksiä. Sen jälkeen kun kristittynä oleminen ei enää merkinnyt kuoleman vaaraa, vaan uusi usko sai Rooman valtakunnassa virallisen aseman, saivat kristityt omat julkiset kulkueensa. Enää ne eivät johtaneet väkijoukkojen pilkatessa ja uskonveljien ja -sisarten kannustaessa kohti kärsimystä ja kuolemaa, vaan pikemminkin muistivat näitä tapahtumia ja julistivat ei vain Kristuksen voittoa kuolemasta, vaan myös uuden uskonnon tuloa julkiseen tilaan ja sen voittoa pakanajumalista.

Näiden kulkueiden taustalta kuultaa myös maallinen valta, valta, joka näyttäytyy jo Jeesuksen kulkueissa, niin ristintiellä kuin palmusunnuntaina, kun Jeesus ratsastaa vanhatestamentillisen esikuvan mukaan kuninkaallisella kulkupelillä aasilla pyhiinvaeltajien hurratessa. Vertailukohdaksi muodostuvat tällöin maallisten vallanpitäjien seremonialliset saapumiset kulkueina, joissa kannetaan heidän valtansa tunnuksia ja voitonsaaliita.

Ja silti Jeesuksen paraati oli jo palmusunnuntaina toisenlainen ristintiestä puhumattakaan. Jo Jeesuksen aikana hevonen olisi ollut kuninkaalle aasia sopivampi ratsu. Pyhiinvaeltajien Daavidin pojaksi huutaman saatto vaikuttaa improvisoidulta ja spontaanilta ja vaihtuu muutaman päivän kuluessa raskaan ristin kantamiseen ja väkijoukkojen pilkkaan.

***

Tätä taustaa vasten meidän on hyvä pohtia, mistä meidän omat kulkueemme todistavat. Todistavatko ne Jeesuksen raskaasta ristintiestä, kristittyjen voittoisasta kulkueesta, julkisen tilan omistamisesta ja haltuunotosta, kärsimyksestä vai kenties jostain ihan muusta? Uskon että jollakin tapaa kaikista näistä.

Joillekin meistä risti on kuoleman symboli, jonka luonnollisin paikka on kuolinilmoituksessa tai hautakivessä. Silloin ristin ilmestyminen kulkueessa vaikkapa julkiseen tilaan epäilemättä pysäyttää, mutta millä tavalla sitä on vaikea etukäteen arvioida.

Toisille risti on elämän symboli, joka kantaa mukanaan kaikkea sitä kristillistä aarteistoa, jota me kristittyjen yhteisissä kokoontumisissa ja omassa elämässämme pidämme esillä. Terve risti, ainut toivomme! Tähän me jo maanantaina liityimme.

Joillekin muille risti on vallan ja väkivallan symboli, jonka Rooman ensimmäinen kristinuskon omaksuva keisari Konstatinus otti käyttöönsä ennen ratkaisevaa taistelua valtakunnan herruudesta – tässä merkissä olet voittava – ja joka on siitä lähtien merkinnyt myös uudella tavalla väkivaltaa ja julkisen tilan kaventamista toisinuskovilta ja -ajattelevilta.

Ja taas joillekin aivan muille se on yksinkertaisesti täysin vieras symboli, joka todistaa toisesta uskosta ja kulttuurista, ja niin edelleen. Merkityksiä on loputtomasti.

***

Me emme lopulta hallitse toistemme merkityksiä, emmekä toistemme elämiä, emme toistemme tilaa tai edes yhteistä elämää omassa tai kenenkään muunkaan kotipaikassa – ja hyvä niin. Se mitä me voimme tehdä on elää uskollisesti omaa elämäämme ja todistaa siitä, mitä Jumala meille antaa, rististäkin. Antaa Jumalan puhua niin meissä kuin muissa, missä ikinä hän haluaa.

Näin me tämän päivän kristityt liitymme omalla paikallamme ristintien kertomukseen, Jumalan valtakuntaan ja kirkkoon, joka todistaa ja osoittaa Jumalan työstä maailmassa meidän kauttamme, meidän kanssamme ja ennen kaikkea meistä huolimatta. Jumalan rakkaus ja ristin voima ulottuu paljon meidän omaa voimaamme ja valtaamme laajemmalle, sinnekin, missä me emme sitä näe. Se vaikuttaa hapatteena taikinassa sekä valona ja suolana maailmassa ja tuottaa uutta elämää. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. (Joh. 12:24)

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Hiljaisen viikon keskiviikon ahtisaarna on saarnattu alunperin Aleksanterin kirkossa Tampereella 28.3.2018 ja sen on kirjoittanut Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen.

Mustan ja valkoisen tulen loisteessa – Hiljaisen viikon maanantain ahtisaarna

”Jollakin tavalla nuo kaukaiset tapahtumat, niin ajallisesti kuin paikallisestikin, ovat edelleen tärkeitä ja vaikuttavat meidän elämäämme”, kirjoittaa Mika K T Pajunen hiljaisen viikon maanantain ahtisaarnassa. ”Me tänään valvomme ja rukoilemme. Me pysähdymme, hiljennymme ja käymme vuoropuhelua näiden tapahtumien kanssa. Me tuomme niihin oman elämämme kivun, pelon ja menetykset, ja saamme voimaa siitä, että on joku, joka ymmärtää ja jakaa meidän kärsimyksemme ja tuo toivon paremmasta.”

Tämän ahtisaarnan voit halutessasi kuunnella Mikan K T Pajusen lukemana tästä linkistä: https://soundcloud.com/user-900820077/mustan-ja-valkoisen-tulen

Matt. 26: 30-56
    Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Tänä yönä te kaikki luovutte minusta, sillä on kirjoitettu: ’Minä lyön paimenen maahan, ja lauman lampaat joutuvat hajalle.’ Mutta kuolleista noustuani menen teidän edellänne Galileaan.” Pietari keskeytti hänet ja sanoi: ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en koskaan luovu.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” Pietari sanoi: ”Vaikka minun pitäisi kuolla kanssasi, minä en ikinä sinua kiellä.” Samaa vakuuttivat muutkin opetuslapset.
    Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: ”Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa.” Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: ”Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.” Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.”
    Hän palasi opetuslasten luo ja tapasi heidät nukkumasta. Silloin hän sanoi Pietarille: ”Ettekö te edes hetken vertaa jaksaneet valvoa kanssani? Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko.”
    Hän meni taas etäämmäksi ja rukoili toistamiseen: ”Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin toteutukoon sinun tahtosi.” Palatessaan hän tapasi taas opetuslapset nukkumasta, sillä uni oli alkanut painaa heidän silmiään. Hän jätti heidät siihen, meni taas kauemmaksi ja rukoili kolmannen kerran samoin sanoin. Sitten hän tuli opetuslasten luo ja sanoi heille: ”Yhäkö te nukutte ja lepäätte? Hetki on tullut. Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, nyt me lähdemme! Minun kavaltajani on jo lähellä.”
    Jeesuksen vielä puhuessa tuli Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta, ja hänen kanssaan miekoin ja seipäin aseistautunut suuri miesjoukko, jonka ylipapit ja kansan vanhimmat olivat lähettäneet. Jeesuksen kavaltaja oli sopinut miesten kanssa merkistä: ”Se on se mies, jota minä suutelen. Ottakaa hänet kiinni.” Hän meni suoraa päätä Jeesuksen luo, sanoi: ”Terve, rabbi!”, ja suuteli häntä. Jeesus sanoi hänelle: ”Ystävä, tätä varten sinä olet tullut.” Silloin miehet astuivat lähemmäs, kävivät käsiksi Jeesukseen ja vangitsivat hänet.
    Yksi Jeesuksen seuralaisista ryhtyi vastarintaan, veti miekkansa esiin ja iski ylipapin palvelijaa niin että tältä irtosi korva. Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu. Luuletko, etten voisi pyytää apua Isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin. Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, joiden mukaan näin täytyy tapahtua?”
    Jeesus sanoi sitten miesjoukolle: ”Tehän olette lähteneet kuin rosvon kimppuun! Miekat ja seipäät käsissä te tulette minua vangitsemaan. Minä olen joka päivä istunut temppelissä opettamassa, ettekä te ole ottaneet minua kiinni. Mutta kaikki tämä on tapahtunut, jotta profeettojen kirjoitukset kävisivät toteen.”
    Silloin kaikki opetuslapset jättivät hänet ja pakenivat.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

”Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle.” – Minkä virren Jeesus ja opetuslapset lauloivat? Kysymys voi tuntua hieman oudolta, ehkä tarpeettomaltakin, mutta se vain alleviivaa Raamatun kääntämisen ja omaan aikaamme sovittamisen vaikeutta. Jotain he epäilemättä lauloivat, todennäköisesti jonkin psalmin, mutta virsikirjaa heillä ei varmasti ollut.

Jo sanana virsi tuntuu nousevan aivan toisesta ajasta ja paikasta. Meidän ajastamme ja ehkä erityisesti meitä hieman edeltäneestä ajasta. Virsi kantaa meille mukanaan myös sellaisia merkityksiä ja tarkoituksia, jotka olisivat olleet Jeesukselle ja opetuslapsille vieraita. Virrenveisuu sellaisena kuin me sen tunnemme, on syvästi kulttuurinen, luterilainen ja laajemmin protestanttinen ilmiö, niin kuin ovat nämä hiljaisen viikon ahtisaarnatkin.

En halua takertua tähän käännöskysymykseen sen enempää kuin osoittaakseni, että kun me tänään hiljaisen viikon maanantaina kokoonnumme kuulemaan näitä Raamatun lukukappaleita, rukoilemaan Jumalaa ja laulamaan virsiä, on läsnä vähintäänkin kaksi ajanhetkeä: meidän nykyisyytemme, hiljainen viikko 2020, ja meidän menneisyytemme, hiljainen viikko kerran lähes kaksituhatta vuotta sitten, jota me tänään muistamme ja muistelemme. Nämä muodostavat meidän hiljaisen viikkomme puitteet, sen taustan, josta käsin me tarkastelemme omaa aikaamme. Ilman yhtä ei olisi toista. Ilman toista, ei olisi meitä. Me tuomme hiljaisen viikon tapahtumiin oman aikamme ja sen ymmärryksen, halusimmepa me sitä tai emme.

***

Juutalaisessa, rabbiinisessa perinteessä tätä vuoropuhelua kuvataan termillä midras. Eräiden nykyrabbien mukaan Raamattu on kirjoitettu kahdella tulella: mustalla ja valkoisella. Musta tuli ovat Raamatun pyhät kirjoitukset, joihin me yhä uudestaan palaamme. Valkoinen tuli on kirjoitusten ympärillä oleva valkoinen, valkoiset sivut, meidän elämämme, kaikki se tausta, jonka me tuomme mukanamme näihin kirjoituksiin ja tähän lukutapahtumaan. Molempia tulia tarvitaan.

Juutalaisten tavoin myös me kristityt olemme vuoropuhelun kansaa. Me käymme vuoropuhelua menneisyyden kanssa, joka vaikuttaa meissä. Me uskomme, että jollakin tavalla nuo kaukaiset tapahtumat, niin ajallisesti kuin paikallisestikin, ovat edelleen tärkeitä ja vaikuttavat meidän elämäämme tänään, ovat edelleen läsnä. Meille tämä vuoropuhelu tapahtuu erityisesti kirkkovuodessa ja jumalanpalveluksessa, joka on meidän pyhien tekstiemme ensisijainen kotipaikka kunkin yksittäisen raamatunlukemisen ja tutkiskelun rinnalla.

***

Nämä tekstit, meidän rakkaat Raamatun kertomuksemme, joita käymme hiljaisella viikolla läpi, on kirjoitettu ennen kaikkea kuunneltaviksi. Ne on kirjoitettu, jotta me uskoisimme, jotta me eläisimme niitä läpi omassa elämässämme, ja jotta me ojentaisimme oman elämämme niiden mukaan.

Hiljaisen viikon kohdalla matka on alkanut jo kuusi viikkoa sitten paaston alusta. Ei ole sattumaa, että pääsiäistä edeltää 40 päivän paasto. Se on sanan ruumiillista sisäistämistä. Myös Jeesus paastosi neljäkymmentä päivää valmistautuakseen jumalalliseen tehtäväänsä. Vanha kirkko valmisti samalla tavalla kasteoppilaitaan, oman aikansa rippikoululaisia, neljänkymmenen päivän paastolla ja opetuksella, joka johti kasteeseen, öljyllä voiteluun ja ensimmäiseen ehtoolliseen pääsiäisyönä. Pian tämän jälkeen kirkko on kutsunut kaikkia lapsiaan tähän samaan vuotuiseen valmistautumiseen. Ottamaan tuhkakeskiviikkona kuolevaisuuden ja katoavaisuuden merkin otsaansa, kantamaan omaa ristiään ja seuraamaan edellä kulkevaa Jeesusta kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.

Nyt tämä aika huipentuu ja tahti kiihtyy. Eilen me hurrasimme yhdessä Jerusalemin pyhiinvaeltajien kanssa ja toivotimme Herran tervetulleeksi pyhään kaupunkiin. Tänään me valmistaudumme siihen, mitä tuleman pitää. Päivän evankeliumimme sijoittuu itse asiassa kiirastorstaiyön tapahtumiin. Opetuslasten kiitosvirsi päättää viimeisen ehtoollisen ja lähettää Jeesuksen matkalle kohti Öljymäkeä, kohti kavallusta ja tuomiota, ristintietä, jota me näissä ahdeissa muistamme ja muistelemme.

***

Meidän paastomme liittyy hänen paastoonsa; hänen kärsimyksensä, tuskansa ja tuomionsa meidän kärsimykseemme, tuskaamme ja tuomioomme. Meidän puolestamme annettu, meidän puolestamme vuodatettu; meidän puolestamme kärsinyt, tuomittu ja kuollut; meidän edelläkävijänämme ylösnoussut kuolleista; meidän Herramme Jeesus Kristus; meidän, meidän, meidän.

Ja kuitenkin näissä kertomuksissa meidän todellinen samaistumisen kohteemme taitavat olla opetuslapset. Heidän joukkoonsa me kuulumme ja liitymme omalla paastonmatkallamme. Tänään kiitosvirsi muuttuu Jeesuksesta luopumiseen ja pakomatkaan. Vain vähän aikaa aiemmin, Pietari, meidän Pietarimme, kalliomme, vakuuttaa Jeesukselle: ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en koskaan luovu.” Ja Jeesus vastaa: ”Totisesti: tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” ”Vaikka minun pitäisi kuolla kanssasi, minä en ikinä sinua kiellä”, vakuuttaa Pietari, johon liittyvät muutkin opetuslapset.

Tässä on meidän voittoisa kirkkomme, elävä kuva siitä, miten meidän omissa voimissamme käy. Opetuslasten tavoin mekin lankeamme. Sekin on 40 paastopäivän opetus. Me emme jaksa valvoa, emmekä rukoilla, vaikka Pietarin tavoin vakuuttaisimmekin vain hetkeä aikaisemmin, ettemme koskaan luovu Herrasta.

Kukaan meistä ei pelasta itseään. Kadottaa kylläkin, muttei pelasta. Kaikki meistä luopuvat ja lankeavat ennen kuin paasto on päättynyt. Vain äärimmäisen pettymyksen ja kuoleman kautta syntyy uutta elämää.

***

Kiirastorstaiyön kertomus jatkaa jumalanpalveluksen elementtejä ikään kuin väärinpäin käännettynä. Evankeliumiamme edeltäneen jalkojenpesun ja ehtoollisenasettamisen jälkeen opetuslasten palvelus suistuu raiteiltaan vähitellen elementti elementiltä. Kiitosvirsi vielä veisataan, mutta rukoukseen ei enää kyetä. Eivät edes ne lähimmät opetuslapset, jotka olivat aiemmin vuorella saaneet hetkellisesti nähdä Jeesuksen kirkkaudessaan ja jotka hän nyt ottaa mukaansa, jaksa valvoa vaan nukahtavat. Kirkkaus vaihtuu pimeyteen, ja Jeesuksen valtaa kuoleman tuska. ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Tätä maljaa eivät enää opetuslapset jaa Herransa kanssa, se jää yksin Jeesukselle.

Yöllinen palvelus päättyy, kun Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Lähtö ja lähettäminen kääntyvät pidätykseksi. Juudas huipentaa nurinniskaisen jumalanpalveluksen kavaltamalla Herransa suudelmalla, veljeyden, rauhan ja rakkauden tervehdyksellä. Ateriayhteys murtuu lopullisesti, veli pettää veljen, opetuslapsi mestarin, kavaltaja pelastajan. ”Ystävä, tätä varten sinä olet tullut.”

Opetuslapsista joku hylkää Messiaansa rauhan valtakunnan ja vuodattaa verta. Tämä ei saa Jeesuksen tukea: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” Tämä taistelu ei ole lihassa; sitä ei voi asein puolustaa, ei voittaa. Yö on pimeyden töiden aikaa, jolloin valhe käy oikeudenmukaisuuden kimppuun miekoin ja seipäin kuin rosvoa vastaan.

Silloin kaikki opetuslapset pakenevat. Lopulta Jeesus jää yksin. Tästä eteenpäin me todistamme hänen matkaansa kuin etäältä satunnaisten tarkkailijoiden ja todistajalausuntojen kautta. Opetuslasten joukkoa ei enää ole ennen kuin ylösnousemus sen uudelleen rakentaa.

***

Me tänä päivänä ja tässä ajassa tunnemme tarinan, me omassa eristyksessämme, lukittujen ovien takana kokoontuneet opetuslapset. Me tiedämme, miten tässä käy, hyvinhän tässä. Mutta jostakin syystä nyt ja tällä kohtaa se ei meitä juuri lohduta, eikä sen pidäkään. Miksi näin?

Ajattelen että se johtuu juuri siitä, että me tunnemme oman paikkamme osana opetuslasten joukkoa. Me tiedämme, että tämä ahdistus, kauhu ja pelkuruus voisi olla aivan yhtä hyvin meidän ahdistustamme, kauhuamme ja pelkoamme. Me olemme heitä tässä kertomuksessa ja he meitä. Kuka meistä uskaltaa väittää muuta? Jollei Pietari tosipaikan tullen kestänyt, kestämmekö me? Tartummeko me aseeseen, harhautamme suudelmalla, pakenemme ja kavallamme Herramme maallisen palkinnon myötä?

Siksi meidän on hyvä joka vuosi yhä uudestaan pysähtyä ja katsoa syvyyteen: katsoa omaan pelkoomme ja pahuuteemme, omaan kuolevaisuuteemme ja epävarmuuteemme, omaan levottomuuteemme ja epätoivoomme, ja nähdä, että apu ei tule sitä kautta. Apu tulee vain Jeesukselta, joka meidän epäonnistumisistamme huolimatta, ei meitä hylkää; joka puhuu lankeemuksen jälkeenkin lempeästi ja auttaa jaloilleen; joka jaksaa koko tien ristille saakka ja vielä sieltä huolehtii äidistään ja rakkaasta opetuslapsestaan; ja joka ylösnoustuaan antaa suvereenisti syntejä anteeksi ja ikuisen elämän.

***

Siksi me tänään valvomme ja rukoilemme. Me pysähdymme, hiljennymme ja käymme vuoropuhelua näiden tapahtumien kanssa. Me tuomme niihin oman elämämme kivun, pelon ja menetykset, ja saamme voimaa siitä, että on joku, joka ymmärtää ja jakaa meidän kärsimyksemme ja tuo toivon paremmasta.

Terve risti, ainut toivomme! – Tämä on meidän toivomme. Tätä me seuraamme, välillä kompuroiden, mutta yhä uudelleen tielle nousten, koska hän on käynyt tämän tien loppuun saakka meidän puolestamme.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Hiljaisen viikon maanantain ahtisaarna on saarnattu alunperin Aleksanterin kirkossa Tampereella 26.3.2018 ja sen on kirjoittanut Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen.