Tekijä: Sirkka-Liisa Raunio

Makaan Vaasan kirkon keskikäytävällä ja katson taivaansinistä kattoa vanhan kattokruunun läpi. On torstai-ilta viikkoa ennen tuhkakeskiviikkoa, jolloin laskeudutaan paastoon. On myös ensimmäinen hiljaisuuden ilta, miniretriitti, sitten 70-luvun meidän seurakunnassamme. Opettelemme kuuntelemaan pyhää hiljaisuutta. Opettelemme myös löytämään oman paikkamme kotikirkostamme. Minulla on ollut pitkään jo halu päästä aivan lattiantasolta katsomaan suoraan ylöspäin. Tuhkakeskiviikon messussa luetaan Matteuksen evankeliumin 6. luvusta, jossa Jeesus sanoo: ”Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” Psalmissa 121: 1-2 sanotaan: ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.” Paaston ajan aluksi päätin paastota negatiivisista ajatuksista ja pysähtyä kunnolla nauttimaan kaikesta hiipivän kevään ihmeellisyydestä. Tänä paastonaikana olen tietoisesti kohottanut katseeni maasta. Olen katsonut Kristuksen kärsimystien läpi suoraan pääsiäisen iloon. Olen kulkenut metsissä, peltoaukeilla ja meren rannassa. Olen pysähdellyt poluilla ja katsonut puiden latvoihin, joita kevätaurinko valaisee. Jos olen edennyt liian nopeasti metsän siimeksessä, olen joutunut katsomaan koko ajan jalkoihini, että en kompastuisi lumen alla oleviin jääpaikkoihin tai puiden juuriin. Olen iloinnut jäiden hajoamisesta avomeren äärellä ja yhä uusien lintujen palaamisesta kotiseudulleni. Sydämeni on liitänyt niiden mukana ja ylistänyt Jumalan suuruutta ja kevään ihmeellistä voimaa; uudestisyntymisen ihme on ollut käsin kosketeltavaa. Näissä toimissa matka kohti pääsiäisen ilosanomaa on kirkastunut erityisellä tavalla. Hiljaisuus ja kevään äänet ovat vahvistaneet uskoani ylösnousemuksen ihmeeseen. Valmistaudun siihen iloisin ja luottavaisin mielin. Olen valinnut Marian osan. Myös pääsiäisen jälkeen hiljennän tahtiani. Kuuntelen hiljaisuutta ja katson ylöspäin. Sieluni nousee tuhkasta tähtiin: Per aspera ad astra! Mirjam Silvén

Sain tutustua ignatiaaniseen ajatteluun arkiretriitin muodossa viime keväänä. Retriitti avasi aivan uusia tapoja lukea Raamattua ja kohdata teksti. Teksti alkoi elää ja puhutella minua aivan uudella tavalla. Kuuden viikon ajan seurasin ohjelmaa, joka antoi minulle yksityiskohtaiset ohjeet tekstin lukuun, hiljentymiseen ja mahdollisten ajatusten kirjaamiseen rukouspäiväkirjaan. Olin kompastua jo alkumetreillä vanhoihin ajatuskuvioihini: en osaa, en ymmärrä. Onneksi suostuin luopumaan vanhasta ja avautumaan seikkailuun. Pohdiskelin Jumalan rakkautta juuri minulle osoitettuna. Mitä tekstit kertoivat minusta, minun kaipauksestani, Jumalan vastauksista minulle. Synti näyttäytyi muutenkin kuin kielletyissä asioissa. Sain tutkia omaa asennoitumistani yleensä ja varsinkin suhtautumistani omaan elämääni ja tekemiini ratkaisuihin . Siellä missä mina näin epäonniastumisia, Kristus näytti uuden mahdollisuuden. Yhtäkkiä Raamatun kertomukset alkoivat kertoa minun elämästäni. Joulukertomusta lukiessani kävin läpi omia sairaalan steriilissä ympäristössä tapahtuneita synnytyksiäni: omaa väsymystäni, tarvettani olla vain oman perheen kesken ihmetellen uutta tulokasta. Maria matkasi aasin selässä kivikkoisia teitä, päätyi talliin synnyttämään keskelle eläinten rehuja ja hajuja. Kuka hänellä oli apunaan? Kuka minulla oli ja on apunani? Hetki synnytyksen jälkeen paikalle pelmahtaa joukko vieraita miehiä, paimenia. Marian kanssa tutkistelin myös omaa äitiyttäni – isoäitiyttäni – naiseuttani. Olin vuosikausia niin keskittynyt äitiyteen, että olin kadottaa itseni naisena. Ja naiseksi Jumala minut loi. Kristus antoi Jumalan valtakunnan eteenpäin viemisen opetuslasten käsiin. Niiden, siis minunkin, jotka karkasivat tiukassa paikassa, kielsivät Vapahtajan, pelkäsivät, hämmentyivät. Minäkin saan olla ymmärtämätön, käsittää väärin, kehittyä tuskastuttavan hitaasti. Minä saan kasvaa Jumalan kanssa kohti sitä ihmistä, sitä naista, joksi hän minut loi. Tällä matkalla päivittäiset Raamatun lukuhetket ja mietiskely ovat apunani. “Ota, Herra, ja saa omaksesi kaikki minun vapauteni, muistini, ymmärrykseni ja kaikki tahtoni, kaikki, mitä minulla on ja mitä omistan. Sinä olet sen minulle antanut Ja sinulle, Herra, annan sen takaisin. Kaikki on sinun, Käytä sitä yksin oman tahtosi mukaan. Anna minulle vain rakkautesi ja armosi, Se on kyllin.”           Ignatius Loyola Kirsi-Marja Rantanen

Vierailin pari viikkoa sitten Puolassa. Syynä oli Spiritual Directors in Europe – yhdistyksen vuotuinen kokous, joka pidettiin tällä kertaan Kielcessä, Karczowkan luostarissa. Tämänkertainen kokous oli taas monella tapaa mielenkiintoinen tapaaminen, jota rikastuttivat kiinnostava ohjelma sekä itse ryhmä. Meitä osallistujia oli 9 maasta ja 4 kirkkokunnasta. Tämän ryhmän keskinäinen tuki, ystävyys ja keskinäinen yhteys on minulle aina uusi ihme. Omat stereotypiat ja ennakkoluulot ovat saaneet karista uusien ystävyyssuhteiden myötä. Ikä-, kieli- ja kirkkokuntaeroista huolimatta puhumme kuitenkin englannin lisäksi samaa kieltä ja olemme valmiita kuuntelemaan toisiamme ja toistemme tarinoita. Hengellistä yhteyttä parhaimmillaan! Olen pohdiskellut viime vuosina yksilön oman rukouksen ja yhteisen, yhteisön rukouksen suhdetta. Onko spiritualiteetti yksilöllistä vai yhteisöllistä? Olen ajatellut, että molemmat liittyvät erottamattomasti yhteen sillä tavoin, että ei ole toista ilman toista ja molemmat rikastuttavat toisiaan. Yksityinen rukouselämä voimaantuu yhteisestä messusta ja rukouksesta ja yhteisön rukous edellyttää myös yksilön omaa rukousta, johon se voi liittyä ja jota se voi rikastuttaa. Puolassa sain kokea, että yhdessä rukoileminen ja meditoiminen oli helpompaa kuin yksin. Ryhmä, joka rukoilee ja meditoi yhdessä, vahvistaa yksittäisen osallistujan omaa rukousta. Vaikka yhteisiä meditaatiokokemuksia ei purettu eikä jaettu, voimaannuin tästä yhteisestä rukouskilvoituksesta hyvin paljon. Sama ilmiö koskee myös hiljaisuuden retriittejä. Vaikka kokemuksia ei sielläkään jaeta, on helppo ja hyvä olla hiljaa, kun naapuritkin ovat huoneissaan hiljentymässä. Jäin miettimään onko usko, rukous ja hengellinen elämä sittenkin syvimmältään yhteisöllistä? Ja samalla edelleenkin ihmettelen mihin yhteinen rukous voi kiinnittyä, jos rukous ei nouse myös yksilön omasta sisimmästä. Onko sinulla tästä omakohtaisia kokemuksia ja ajatuksia?   Sirkka-Liisa Raunio

Katson ulos keittiöni ikkunasta. Aurinko paistaa kirkkaana valkoiseen lumeen. Tunnen koko olemuksessani, että talven selkä on taittumassa. Päivän valo lisääntyy pitkin harppauksin. On vajaa kolme viikkoa palmusunnuntaihin ja kevätpäiväntasaukseen, joka tänä vuonna osuu samaan päivään. On maaliskuu! Nyt jo huomaan lintujen laulun lisääntyneen. Pimeys väistyy! Talven pimeät päivät olen etsinyt hiljaisuuden lähdettä. Minulla on ollut tilaisuus rauhallisiin aamuhetkiin ja pitkiin viipyileviin iltoihin. Olen elänyt todeksi sen, ettei hiljaisuuteen päästäkseen tarvitse välttämättä pakata laukkua ja lähteä järjestettyyn retriittiin. Hiljaisuuden voi löytää aivan vain olemalla ja mietiskelemällä. Siihen auttaa joskus kiireisen arjen keskelläkin puhelimen sulkeminen hetkeksi ja rauhallisen musiikin kuunteleminen. Joskus tietoinen kävely toistellen sydämen rukousta tasaa sykkeen ja kuljettaa syvälle hiljaisuuteen. ”Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua!” Keskellä talvea kirjoitin: En uskalla katsoa kohti Jumalan kasvojen kirkkautta muuten kuin kärsivän Kristuksen hahmon läpi. Nyt on sydämeni keskuksessa rakkaus, armo, puhtaus ja rauha. Pimeys kantaa sylissään valon kukkia! Hiljaisuuden lähteellä minua tervehtii ensimmäisen luomispäivän ja pääsiäisen valo. Miten riemullista on ajatus siitä, että matka sinne on vain sydämenlyöntien ja rauhallisen hengityksen mittainen. Paastonajan matka voi olla matka sisäiseen Jerusalemiin. Sieltä löytyy tyhjä hauta ja valkeus tulee. Mirjam Silvén Teksti ja kuva.