Hiljaisuuden Ystävät ja Suomen Pipliaseura ovat helatorstaina 21.5. julkaisseet liturgisten hetkipalvelusten viettoa virkistävän sivuston. Sen avulla voi tukea omaa, retriittien ja seurakunnan rukoustoimintaa sekä raamatunlukua. Hiljaisuuden Ystävien toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen kertoo uuden palvelun syntymisestä, sekä hetkipalvelusten merkityksestä omassa elämässään.
”Kohtasin liturgiset hetkipalvelukset ensi kertaa isosena rippileirillä joskus 90-luvun alussa. Silloinen Kokemäen kirkkoherra Heikki Hämäläinen oli niihin ihastunut ja halusi päättää jokaisen leiripäivän kompletorioon. Se oli tuolloin ja tuolla seudulla aika epätyypillistä ja pidin siitä kovin. Lapsuuteni kasvuympäristössä oli yhteiskristillisyyttä ja karismaattisuutta. Väsyin jo nuorena vapaaseen rukoukseen ja kyllästyin toisten sanoihin, jotka tuntuivat vallankäytöltä. Mietin, kenelle puhutaan: Jumalalle vai meille muille?
Uusi tapa rukoilla löytyi opiskeluaikana anglikaanisen kirkon aamurukousten myötä. Niitä oli joka arkiaamu Helsingin tuomiokirkon kappelissa. Päädyin anglikaanien pariin osana opintoja ja ekumeenisessa liikkeessä toimimista ja löysin sieltä paikkani. Myöhemmin he kutsuivat minut papikseen.
Olin tammikuun 2000 Lontoossa keräämässä aineistoa graduani varten ja asuin länsilontoolaisessa pappilassa. Sen elämään kuuluivat nämä säännönmukaiset hetket aamuin, illoin viereisen kirkon kappelissa.
Suomeen palattuani menin tapaamaan TYT:n (Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys) spiritualiteetti-ihmisiä, joista toinen oli Tuomas Mäkipää. Opiskelukaverit innostuivat rukoushetkistä ja tuolloin syntyi TYT:n vesper. Kun myöhemmin valmistuimme, vesper kaiketi kuihtui pois.
Anglikaaninen aamurukous rytmitti elämääni sittemmin anglikaanien apupappina Helsingissä. Kyseessä oli samalla eräänlainen pappi-tavattavissa-palvelu, josta seurakuntalaiset tiesivät löytävänsä pappinsa, kun tätä tarvitsivat. Se oli seurakunnan ja kristittyjen hengitystä, joka jatkui, oli sitten läsnä yksi tai monta, yhdessä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa.
Kun muutimme Sauvoon 2004, podcastit olivat uusia ja ryhdyin lataamaan englanninkielisiä hetkiä omalle iPodille, jolta sitten kuuntelin niitä aamuin-illoin koiranulkoiluttamisen yhteydessä. Koiran kuoltua ja podcastien päätyttyä piti jälleen etsiä uusi tapa rukoushetkien viettämiseen.
Välillä hetkien lukeminen oli aika epäsäännöllistä, mutta tapa kulki aina jollakin tavalla mukana. Se kasvoi osaksi anglikaani-identiteettiä ja on jotakin, mitä Englannin kirkko papeiltaan odottaa: samassa tahdissa rukoilemista ja hengittämistä ajattelitpa lukemistasi raamatunteksteistä sitten mitä tahansa.
2010-luvun alkupuolella ryhdyin kääntämään hetkissä luettavien psalmien jälkeen tulevia psalmikollehtoja ja julkaisemaan niitä lähes joka aamu Facebookissa. Se oli etenkin arkkipiispan teologisena erityisavustajana toimiessani tärkeä oman hengellisen harjoituksen muotoni ja osa minua, joka ei aina muutoin näkynyt ulospäin. Julkisuus oli työtehtävän vuoksi hyvin säädeltyä ja samaan aikaan oli tarve osoittaa, että uskonto voi olla luontevasti läsnä myös julkisessa, virtuaalisessa tilassa.
Joskus liitin hetkiini myös kehollista harjoitusta, johon stressattu mieli ja ruumis kutsuivat. Sama hetkien hiljaisuus toteutuu myös kehollisessa rukouksessa kuten Heli Harjunpään Hiljaisuuden Joogassa.
Kun tulin Hiljaisuuden Ystäviin toiminnanjohtajaksi, haaveeni ja toiveeni oli, että hetkipalvelusten rukouksen rytmi voisi saada lisätukea. Aloitimme hankkeen edistämisen Pipliaseuran Antti Siukosen kanssa, jonka mukaan heidän verkkoalustansa voisi sopia materiaalien julkaisemiseen.
Oikeanlaisen tekniikan järjestämiseen, tekijänoikeuksien saamiseen ja sisällön tuottamiseen meni kuitenkin aikansa – pari vuotta ennen kuin ollaan tässä, julkaisemassa uutta palvelua. Tekstit on tuotettu yhteistyössä Suomen Anglikaanisen kirkon kanssa, jonka kirkkoherrana toimii nykyään samainen Tuomas Mäkipää, jonka kanssa käynnistimme nuorina opiskelijoiden vesperiä. Mobiilista palveluvalikosta löytyvät sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon aamu- ja iltarukouksen tekstit sekä Englannin kirkon päivittäiset tekstit.
Kun suunnitelmamme sivuston julkaisemisesta oli valmis, koronapandemia yllätti. Julkaisemisen ajankohta vaihtui Pysäkki-päivistä Tulkoon Sinun Valtakuntasi –rukoushaasteeseen, joka tuo yhteen kaikki nämä toimijat: anglikaanit, Hiljaisuuden Ystävät sekä Pipliaseuran.
Pandemian johdosta aikaistimme myös striimattujen rukoushetkien toteutusta – kyse on verkkohengellisyyden yhteisöllisestä muodosta, johon voi vapaasti liittyä mukaan omalla laitteellaan. Facebookin kautta tapahtuva palvelu on osoittanut hyvin toimivaksi sekä osallistujien rukousta ja raamatunlukua tukevaksi toiminnaksi.
Striimattujen hetkien toteutuksesta vastaavat vapaaehtoiset esirukoilijat eri puolilta verkkoa joka päivä noin klo 08.30 ja 17.30 aina kuin se vain suinkin on mahdollista. Tulkoon Sinun Valtakuntasi -haaste näkyy myös striimatuissa hetkissä helatorstaista helluntaihin välisenä aikana, jolloin hetkiin on otettu jo aiemmin kääntämiäni haasteen rukouksia ja vapaaehtoisten esirukoilijoiden joukosta voi löytää tavallista enemmän Hiljaisuuden Ystävien yhteistyökumppaneita Pipliaseurasta ja anglikaaneilta.
Kaiken keskiössä on kuitenkin jatkuva rukous, jota nyt julkaistu palvelu tukee. Sen avulla voi tuoda retriittien rytmiä ja hiljaisuutta osaksi omaa arkea. Kyse on eräänlaisesta uusmonastisesta virtuaalisesta yhteisöllisyydestä, johon jokainen tai kuka tahansa on tervetullut vierailemaan, viipyilemään, olemaan tai vaikka jäämään.”
Tervetuloa päivän rukoushetkien pariin!
Aamujen ja iltojen rukoushetkien tekstit löytyvät täältä.
Päivän rukoushetket Facebook-sivun striimatut hetkipalvelukset löytyvät täältä.
”Isä meidän” todistaa sekä ’Isästä’ että ’meistä’. Rukouksessa emme ole yksin, vaan liitymme Isämme kautta toisiimme. Tämä luo uuden yhteisön, ’meidät’, ja muokkaa meistä jokaista.
Rukoussunnuntain 17.5.2020 tekstin voit kuunnella Mika K T Pajusen ääneen lukemana täältä. Teksti on julkaistu myös rukoussunnuntain Sana sinulle -hartauskirjoituksena.
Matt. 6: 5-13
Jeesus opetti ja sanoi: ”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut. Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin: – Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.”
Pandemia on laittanut luopumaan ja ottamaan etäisyyttä. Monelle aukeaa vain etäyhteys rakkaisiinsa. Yhteisten kokoontumisten sijaan ovat tulleet yksittäiset ja pienten ryhmien yhteydenotot. Rakkaus edellyttää sitä nyt niiltä, joille se on mahdollista.
Rukouksessa on kyse jossain määrin samasta asiasta. Jeesus sanoo: ”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 6:6) Sitten hän opettaa meille ”Isä meidän” -rukouksen.
Rukous vaatii tiettyä etäisyyden ottamista, omaan huoneeseen vetäytymistä. Samalla se vetää meidät pois itsestämme yhteen toisten kanssa. ”Isä meidän” todistaa sekä ’Isästä’ että ’meistä’. Rukouksessa emme ole yksin, vaan liitymme Isämme kautta toisiimme. Tämä luo uuden yhteisön, ’meidät’, ja muokkaa meistä jokaista.
Erityisen hyvin tämä yhteys tulee todeksi kirkon yhteisessä rukouksessa. Striimatuissa jumalanpalveluksissa ja päivän rukoushetkissä yksityiset rukoilijat liittyvät kukin tahoillaan yhteen rukoilemaan itsensä, toinen toistensa ja koko maailman puolesta. Siihen meitä kutsutaan kutakin omassa huoneessamme yhdessä toisten kanssa.
Rukous kutsuu muutokseen. Rukous ja taikuus eroavat toisistaan siinä, että taikuus pyrkii muuttamaan Jumalaa, kun taas rukous muuttaa meitä. Rukoilija avautuu Jumalalle, joka on totta ja läsnä myös kunkin sisäisessä huoneessa.
Joskus tuntuu kuitenkin siltä, että Jumala on kateissa ja omat sanat eivät riitä vaan putoavat tyhjinä pois. Juuri silloin on hyvä luopua omien sanojen painosta, tukeutua hiljaiseen rukoukseen ja Jeesuksen sanoihin, jotka liittävät yhteisen rukouksen maailmanlaajuiseen virtaan: ”Isä meidän…”
Mika K T Pajunen Kirjoittaja on Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja sekä luterilaisen ja anglikaanisen kirkon pappi
Hiljaisuuden Ystävien toimintaa voit halutessasi tukea täällä.
Pääsiäisaamun tekstissä tehdään matka paaston ja pääsiäisen monien tunnelmien läpi kohti kirkkautta, kiitosta ja kunnioitusta.
Voit kuunnella pääsiäisaamun tekstin ääneen luettuna (4:38 min) myös täältä.
Oletko koskaan ollut?
Oletko koskaan ollut riemullisessa? kysyy ystävä pääsiäisyön messusta palatessa. Ja minä mietin, miten uskaltaisin sen sanoa, ja sanon vaikka haluaisin pidättää: Olen! Olen ollut ja ollut lukuisia kertoja, se on minun kotini, nämä palvelukset, jotka vievät ihmisyyden syvimpiin kipuihin ja koettelemuksiin, jotka eivät kiirehdi minnekään ja jotka eivät selitä, ja joissa on aikaa tuntea, kokea ja uskaltaa antaa pelon, pettymyksen ja ahdistuksen nousta pintaan. Huutaa yksin ja väkijoukon kanssa: Hoosianna ja Ristiinnaulitse! Tuntea viiltävän kivun, jossa merkitykset uppoavat omaan lihaan ja tyhjyyden, kun mikään ei tunnu enää miltään ja sen kun sanat ja selityksen putoavat vähitellen yksi toisensa jälkeen pois.
Olen elänyt tämän paaston ja pääsiäisen ja se elää minussa. En osaa enkä voi sitä selittää, vaikka parhaani yritän ja vuosien muistot pulppuavat minusta ja rakkaat ihmiset täällä ja perillä ja poissa; ihmiset, joita kannan ruumiissani, ja joita Kristus kantaa yhä uudelleen kuolemasta elämään.
Sillä yhtä ei ole ilman toista, ei riemua ilman kipua, ei iloa ilman kärsimystä, ei ylistystä ilman moitteita, ei siunattua valoa ilman synkintä pimeyttä, ei virvoittavaa vettä ilman autiomaan kuivuutta, ei taivaan leipää ilman sanan nälkää, ei uuden viinin huumaa ilman murskattua rypälettä.
Sinä Kristus kannoit sen kaiken minun vuokseni ja meidän vuoksemme. Kannoit niille, jotka sitä muistavat, ja niille, jotka eivät sitä enää muista tai muistele tai ole koskaan muistaneetkaan. Anna hyvän sanoman olla hyvä ensimmäistä kertaa ja viimeistä.
Ole sinä läsnä ei vain minun pääsiäisessäni, vaan meidän pääsiäisessämme; ei vain silloin vaan nyt ja aina. Vieritä kylmä, kova kivi pois mielestä ja sydämestä. Kutsu ulos haudasta ja ota vastaan sinä pääsiäisen tosi vieras totisesti kuollut ja ylösnoussut nyt ja aina uudestaan.
Sytytä sinä minussa ja meissä Jumalan lasten riemu ja puhalla täyteen liekkiin kirkkaus, jonka ilmestymistä koko luomakunta hartaasti odottaa. Anna tämän pääsiäisjuhlan olla esimakua ja osallisuutta taivaan suuresta juhlasta, jossa ei enää suunnitella, ei arvioida tai toteuteta vaan riemuitaan, ylistetään ja kunnioitetaan sinua ainutta uhria ja Vapauttajaa kuoleman kauhujen voittajaa ja uuden elämän tuojaa kuollutta ja ylösnoussutta Ihmisen Poikaa ja Jumalaa. Aamen.
Mika K T Pajunen Pääsiäisaamuna 21.4.2019 Toijalassa
Kirjoittaja on Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja sekä luterilaisen ja anglikaanisen kirkon pappi. Kirjoitus on julkaistu maaliskuussa myös Hiljaisuuden Ystävät -lehdessä 1/2020.
”Tämä yö palauttaa meidät hetkeen, jossa kaikki merkitykset muuttuvat: Hänen lopustaan tulee meidän alkumme; hänen kuolemastaan meidän elämämme; hänen ylösnousemuksestaan meidän suuri juhlamme.” Kristus nousi kuolleista!
Voit kuunnella pääsiäishomilian (10:01 min) ääneen luettuna myös täältä.
Markus 16:1-8
Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’” Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.
Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi! Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi! Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!
Tähän
iloiseen huutoon me kristityt tänä yönä liitymme.
Tämä
on se yö, jona Jumalan kirkkaus karkottaa synnin pimeyden.
Tämä
on se yö, jona Jumala vapauttaa Kristukseen uskovat maailman orjuudesta, tempaa
heidät synnin syövereistä ja vie heidät armon valtakuntaan.
Tämä on se yö, jona Kristus mursi kuoleman kahleet ja nousi syvyyksistä voittajana. (Pääsiäisylistyksestä)
Tämä on se yö, joka loistaa valoa, jota pimeys ei ole saanut valtaansa. Yö päivää kirkkaampi. Yö, jonka merkitys kirkastuu meille vasta vähitellen.
Pyhässä
evankeliumissa kuulimme, kuinka tällä yöllä ei ollut todistajia. Aivan kuin
luomisen alussa, Jumalan työ tapahtui salassa ja toi maailmalle elämän.
Olemme
juuri opetuslasten kanssa todistaneet pitkän pimeän yön, matkan epätoivoon;
Getsemanen yön, jossa öinen palvelus suistui raiteiltaan. Iltavirsi jaksettiin
vielä laulaa, mutta sitten yksi toisensa jälkeen ei jaksanut valvoa, vaan
nukahti, lankesi ja Kristus jäi yksin; aivan yksin; niin yksin, että vielä
ristiltäkin hän huusi: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Markus
15:34)
Opetuslasten
kiirastorstaina alkanut yö jatkui syvänä ja pimeänä läpi pitkän perjantain
kauhun ja katkeran pettymyksen sekä hiljaisen lauantain ankean epätoivon. Ja
kuitenkin tämä yö muuttaa kaiken, aluksi kuin huomaamatta ja sitten vähitellen
valon levitessä kaikki näyttää tämän yön valossa toiselta. Yö päivää
kirkkaampi.
Tästä
on kyse päivän evankeliumissamme. Se ei kerro meille tästä yöstä sanoin, joita
voitaisiin kuulla ja joilla tämä yö voitaisiin alistaa kriittisen mielen
tutkittavaksi. Päin vastoin tämän yön kirkkaus kohtaa haudalle tulevat naiset
odottamattomalla tavalla. He eivät löydä Jeesusta, eivät edes kiveä haudan
suulta, vaan tämän yön valosta todistavan nuorukaisen.
Kuoleman
yö pitää kuitenkin vielä vallassaan tyhjän haudan todistajia: ”Ulos
tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet
kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.” (Markus 16:8) Tämän yön kirkkaus
oli saavuttanut heidät, muttei vielä muuttanut heitä. Pelko piti heitä
otteessaan. Otti aikansa ennen kuin kuoleman yössä harhailevien silmät
tottuivat taivaan valoon, mutta lopulta näin kävi. Muutoin me emme tuntisi
naisten todistusta.
Sama
pätee muihin opetuslapsiin. Turhaan ei enkeli erikseen kehota viemään sanaa
myös Pietarille. Samaan aikaan kun Jeesus tunnusti lopulta ylipapille olevansa
Messias, ylistetyn Jumalan Poika, kielsi Pietari edes olleensa tämän seurassa.
(Markus 15: 53-72) Tämän yön valossa Pietari saa kuitenkin armon. Häntä
kehotetaan muiden opetuslasten tavoin palaamaan Galileaan, mistä Jeesuksen
matka kohti Jerusalemia ja ristiä oli alkanut. ”Siellä te näette hänet, niin
kuin hän itse teille sanoi.” (Markus 16:7)
Tyhjän
haudan evankeliumi kutsuu meitä palaamaan alkuun. Juuri kun kuvittelemme
ymmärtävämme kaiken ja tavoittavamme ylösnousseen todellisen sanoman, todistaa
tämä yö, että me olemme vasta alussa, etsimässä elävää kuolleiden joukosta,
etsimässä ylösnoussutta, joka kulkee meidän edellämme ja on jo meidän
keskellämme.
Sanoma
rististä ja ylösnousemuksesta ei tyhjene meidän sanoihimme ja selityksiimme. Yö
päivää kirkkaampi valaisee meidän pimeytemme ja haastaa meidän selityksemme.
Jumala ilmestyy sinne, missä me emme häntä tunne, suurimman pimeyden ja
pahuuden keskelle. Ottaa orjan muodon, jakaa kärsivien kivun ja sorrettujen
hiljaisuuden, jopa kuoleman, muttei jää sen vangiksi. Lopulta elämä voittaa ja
vetää kaikki mukanaan:
Kristus nousi kuolleista. Kuolemallaan kuoleman voitti. Ja haudoissa oleville elämän antoi.
Tyhjä
hauta todistaa pimeyden päättymisestä. Kuolemalla ei ole viimeistä sanaa. Siksi
me yhä uudelleen laulamme ylistystystä ylösnousseelle Kristukselle,
ristiinnaulitulle Herrallemme, Isän ikuiselle Pojalle.
Siksi
me joka vuosi palaamme alkuun ja aloitamme alusta: otamme tuhkaristin otsaamme;
seuraamme Kristusta kohti kärsimystä ja kuolemaa, seuraamme ja lankeamme. Ja
yllättäin, vastoin kaikki odotuksia, liitymme tämän yön juhlintaan, aina aivan
kuin ensimmäistä kertaa. Havahdumme yöhön, joka lähettää meidät takaisin
alkuun, Jumalan armon lähteille.
Tyhjän haudan evankeliumi on meille kaksoispiste. Se on kertomus, jonka loppu jää avoimeksi; kertomus, jonka jatko jää meille; kertomus, joka kutsuu meitä vastaamaan, miten otamme vastaan tämän yön omassa elämässämme.
Tämä yö palauttaa meidät hetkeen, jossa kaikki merkitykset muuttuvat: Hänen lopustaan tulee meidän alkumme; hänen kuolemastaan meidän elämämme; hänen ylösnousemuksestaan meidän suuri juhlamme: Kasteen haudasta armon meri. Ristinpuusta elämänpuu. Haudan suusta ikuisen elämän ovi. Yöstä päivää kirkkaampi.
Enää ei risti todista vain kuolemasta vaan myös ikuisesta elämästä. Kuoleman ja kauhun todellisuus ei poistu vaan näkyy uudessa valossa.
Valo
loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. (Joh. 1:5)
Ristiinnaulittu on ylösnoussut ja ylösnoussut on ristiinnaulittu. Jumalan armo ei tee tehtyä tekemättömäksi vaan kirkastaa sen. Meille loistaa yö päivää kirkkaampi.
Isän
ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Lukija Mika K T Pajunen on Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja, joka ei yleensä itse saarnaa pääsiäisyönä, vaan turvautuu Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnaan. Pääsiäishomilia on aiemmin julkaistu myös täällä.
”On hyvä uskaltaa katsoa kuolemaa vasten kasvoja, ja uskaltaa elää tuskan, kivun ja kuoleman keskellä, ja antaa elämän virrata suonissa niin kuin se virtasi hänellä, jonka elämästä me saamme elämän”, kirjoittaa Mika K T Pajunen pitkäperjantain hartaustekstissä.
Voit halutessasi kuunnella tekstin ja siihen liittyvän raamatunkohdan ääneen luettuna (8:28 min) täältä.
Joh. 19:16-30
Silloin Pilatus heidän vaatimuksestaan luovutti Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Jeesusta lähdettiin viemään.
Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen.
Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatus vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:
– He jakavat keskenään vaatteeni ja heittävät puvustani arpaa.
Juuri näin sotilaat tekivät.
Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.
Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.
Makaan
Turun tuomiokirkon lattialla kasvot vasten kylmää kiveä. On pitkäperjantai ja
Jeesuksen kuolinhetken palvelus. Sen alussa pappi saapuu kirkkoon, polvistuu
alttarin eteen ja käy päinmakuuseen. Ele kutsuu syvään katumukseen; maasta sinä
olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Seurakunta on täysin vaiti.
Yhtäkkiä
havahdun siihen, että makaan haudan päällä. Kivessä on jonkun toisen, kauan
sitten eläneen nimi. Kuka tietää kuinka kaukana tai lähellä olemme toisiamme?
Minä tällä, sinä tuolla puolen ja meidät erottaa kylmä kova kivi, vihollisista
viimeinen, kuolema.
On hyvä, jos edes kerran vuodessa uskallan sitä katsoa, jos uskallan sen tehdä näissä hiljaisen viikon palveluksissa, jos vaikka vain mielessä tai lähetyksen välityksellä, kun en kirkkoon muuten pääse.
Ne vievät ihmisyyden syvimpiin kipuihin ja koettelemuksiin, nämä palvelukset, jotka eivät kiirehdi, eivätkä selitä, ja joissa on aikaa tuntea, kokea ja uskaltaa antaa pelon, pettymyksen ja ahdistuksen nousta pintaan. Huutaa yksin ja väkijoukon kanssa: Hoosianna! ja Ristiinnaulitse! Tuntea viiltävän kivun, jossa merkitykset uppoavat omaan lihaan ja tyhjyyden, kun mikään ei tunnu enää miltään ja sen kun sanat ja selitykset putoavat vähitellen yksi toisensa jälkeen pois.
On hyvä uskaltaa katsoa kuolemaa vasten kasvoja, ja uskaltaa elää tuskan, kivun ja kuoleman keskellä, ja antaa elämän virrata suonissa niin kuin se virtasi hänellä, jonka elämästä me saamme elämän, ja tietää, että sillä, kuolemalla ei ole viimeistä sanaa, vaan että se on puolipiste, jonka jälkeen matka jatkuu hänen seurassaan, kun viimeinkin ’se on täytetty’ ja ’kaikki on jo valmista’.
Kirjoittaja Mika K T Pajunen on Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja sekä luterilaisen ja anglikaanisen kirkon pappi. Teksti on julkaistu myös Kirkon viestinnän ylläpitämässä Sana sinulle -palvelussa, joka tarjoaa hartauskirjoituksen vuoden jokaiselle pyhäpäivälle.
Kiirastorstaina muistellaan hetkiä, jotka Jeesus vielä vietti omiensa kanssa tässä maailmassa, viimeisellä aterialla. Hän kehotti silloin opetuslapsiaan rakastamaan toisiaan esimerkkinsä ja rakkautensa mukaisesti. Rakkaudesta toinen toistaan kohtaan heidät tultaisiin tuntemaan Jeesuksen opetuslapsiksi.
Kiirastorstain meditaation ja siihen liittyvän raamatunkohdan voit halutessasi kuunnella (7:42 min) myös äänitiedostona. Sen lukee tekstin kirjoittaja, Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen. Linkki: https://soundcloud.com/user-900820077/kiirastorstain
Joh. 13:1-17, 31b-35
Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.
He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.
Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.
Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille. Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.”
—
Jeesus sanoi: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”
Herra Jeesus, tänään sinä annat meille esikuvan palvelusta: kiedot liinan vyötäisillesi ja peset opetuslastesi jalat. Ketä kutsut meitä tänään palvelemaan?
(hiljaisuus)
Herra Jeesus, tänään sinä annat meille ruumiisi ravinnoksi: murrat leipää rakkaittesi, jopa kavaltajasi kanssa. Kenen kanssa kutsut meitä jakamaan leipämme ja elämämme?
(hiljaisuus)
Herra Jeesus, tänään sinä asetat meille veresi uuden liiton merkiksi, ikuisen elämän ja kuolemattomuuden lähteeksi. Kenen kanssa kutsut meitä juomaan uutta viiniä Jumalan valtakunnassa?
(hiljaisuus)
Herra Jeesus, tänään me kumarramme ja kunnioitamme sinua ehtoollisen salaisuudessa; sinun ruumiisi ja veresi me kaipaamme nauttia sinun ruumiinasi ja kansanasi. Liitä meidät sinuun ja toisiimme, tee meistä sitä mitä syömme. Sinulle olkoon kunnia ja kirkkaus yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa. Aamen.
”Me liitymme omassa kertomuksessamme, omassa ajassamme, omissa symboleissamme kirkon 2000 vuoden perintöön”, kirjoittaa toiminnanjohtajamme Mika K T Pajunen keskiviikon ahtisaarnassa. ”Me tasapainottelemme ja haemme omaa paikkaamme ja tapaamme elää kristittyinä ja todistaa rististä tilanteessa, jossa kristillinen kertomus ei enää automaattisesti avaudu kaikille.” ”Kutsun meitä pohtimaan avoimesti omaa paikkaamme osana tätä kertomusta. Kertomusta siitä kuinka Nasaretin Jeesuksen tie johtaa tuomiolle, ristille ja ylösnousemukseen.” ”Jumalan rakkaus ja ristin voima ulottuu paljon meidän omaa voimaamme ja valtaamme laajemmalle, sinnekin, missä me emme sitä näe.”
Jeesus vietiin maaherran eteen. Tämä kysyi: ”Oletko sinä juutalaisten kuningas?” ”Sinä sen sanoit”, Jeesus vastasi. Ja kun ylipapit ja vanhimmat syyttivät häntä, hän ei vastannut mitään. Silloin Pilatus sanoi hänelle: ”Etkö kuule, kuinka raskaita todisteita he esittävät sinua vastaan?” Mutta Jeesus ei vastannut yhteenkään hänen kysymykseensä. Tämä ihmetytti maaherraa suuresti. Tapana oli, että maaherra aina juhlien aikana päästi vapaaksi yhden vangin, jonka väkijoukko sai valita. Vankien joukossa oli nyt Barabbas-niminen kuuluisa mies. Kun väkijoukko oli koolla, Pilatus kysyi: ”Kumman haluatte? Vapautanko Barabbaksen vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi?” Hän näet tiesi, että Jeesus oli pelkästä kateudesta jätetty hänen käsiinsä. Kun Pilatus istui tuomarinistuimellaan, hän sai vaimoltaan sanan: ”Älä tee mitään sille pyhälle miehelle. Näin hänestä viime yönä pahaa unta.” Mutta ylipapit ja vanhimmat yllyttivät väkijoukon pyytämään Barabbakselle armahdusta ja Jeesukselle kuolemantuomiota. Maaherra kysyi nyt: ”Kumman näistä kahdesta haluatte? Kumman päästän vapaaksi?” Väki vastasi: ”Barabbaksen.” Pilatus kysyi: ”Mitä minä sitten teen Jeesukselle, jota sanotaan Kristukseksi?” Kaikki vastasivat: ”Ristiinnaulittakoon!” ”Mitä pahaa hän on tehnyt?” kysyi Pilatus. Mutta he vain huusivat entistä kovemmin: ”Ristiinnaulittakoon!” Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: ”Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.” Kaikki huusivat yhteen ääneen: ”Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!” Silloin Pilatus antoi heille myöten ja vapautti Barabbaksen, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi. Maaherran sotilaat veivät Jeesuksen sisälle palatsiin ja keräsivät koko sotaväenosaston hänen ympärilleen. He riisuivat Jeesuksen ja pukivat hänet punaiseen viittaan, väänsivät orjantappuroista kruunun hänen päähänsä ja panivat ruokokepin hänen oikeaan käteensä. He polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat hänelle pilkaten: ”Ole tervehditty, juutalaisten kuningas!” He sylkivät hänen päälleen, ottivat häneltä kepin ja löivät häntä sillä päähän. Aikansa pilkattuaan he riisuivat häneltä viitan, pukivat hänet hänen omiin vaatteisiinsa ja lähtivät viemään häntä ristiinnaulittavaksi. Matkalla he kohtasivat Simon-nimisen kyreneläisen miehen ja pakottivat hänet kantamaan Jeesuksen ristiä.
Jeesuksen matka jatkuu nyt tutkinnasta tuomiolle. Tuomiovalta hänen tapauksessaan, jossa tavoitellaan kuolemantuomiota, on Rooman edustajalla, maaherra Pontius Pilatuksella. Uskonnollinen kiistakysymys pyhyyden paikasta ja poliittinen valta sekä kansan tahto kohtaavat ja sekoittuvat toisiinsa.
Uskonnollisesta kiistasta liikkeelle lähteneellä kysymyksellä katsotaan olevan poliittisia seurauksia, jonka johdosta korkein uskonnollinen auktoriteetti hakee miehittäjän edustajalta kuolemantuomiota yleisen edun ja yleisten syiden vuoksi.
Tilanne ei ole aivan vieras meillekään, tämän päivän kristityille. Usko ei ole sillä tavalla yksityisasia, etteikö sillä olisi julkisia ja jopa poliittisia seurauksia, vaikka jokaisen yksityisyyttä ja uskonnon vapautta tuleekin kunnioittaa. Toisin kuin Jeesuksen aikana me kuitenkin usein kavahdamme uskonnollisten symbolien julkista näyttämistä ja käyttämistä. Meidän mielessämme vaikuttaa pitkä perintö siitä, mihin uskonnollisesti motivoitu kiihko ja sen yhdistyminen julkiseen valtaan voi johtaa. Väkijoukkojen huuto ”ristiinnaulittakoon, ristiinnaulittakoon” toistuu yhä uudestaan eri aikojen kansanmurhissa. Matteuksen väkijoukolle sijoittamat sanat: ”Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!” kylmäävät kaikkia juutalaisvainojen jälkeen eläviä niiden pelottavan tulkintahistorian vuoksi.
***
Tämä kaikki on sitä taustaa, missä me vuoden 2020 kristityt elämme omaa hiljaista viikkoamme nopeasti muuttuvassa maailmassamme. Me liitymme omassa kertomuksessamme, omassa ajassamme, omissa symboleissamme kirkon 2000 vuoden perintöön, jonka rituaalien juuret johtavat juutalaisen perinnön kautta vielä kauemmas. Me tasapainottelemme ja haemme omaa paikkaamme ja tapaamme elää kristittyinä ja todistaa rististä tilanteessa, jossa kristillinen kertomus ei enää automaattisesti avaudu kaikille, eikä rytmitä yhteistä elämää samalla tavalla kuin vielä jokin aika aikaisemmin.
En tarkoita tällä niinkään toisten uskontojen ja kulttuurien vaikutusta, vaan aivan tavallisen suomalaisen elämänmenon muutosta vaikkapa juuri uskonnollisten juhlapyhien ja julkisen tilan suhteen. Uskontojen ihmiset kunnioittavat usein automaattisesti, itsestään selvästi toisten pyhää ääripoikkeuksia lukuun ottamatta. Kyse on pikemminkin pyhän paikasta, tilasta ja merkityksestä yleisessä elämänmenossamme; siitä miten sitä ilmaistaan ja miten sitä saa ilmaista.
En myöskään haikaile mennyttä yhtenäiskulttuuria, jonka aika on auttamattomasti ohi – ja hyvä niin – tai toivo kristittyjen uhriutuvan entisten etuoikeuksien menettämisen vuoksi – siihenkään ei ole syytä – vaan kutsun meitä pohtimaan avoimesti omaa paikkaamme osana tätä kertomusta. Kertomusta siitä kuinka Nasaretin Jeesuksen tie johtaa tuomiolle, ristille ja ylösnousemukseen; kirkon syntyyn, kasvuun ja leviämiseen; kristinuskon muodostumiseen ehkä maailman suurimmaksi kulttuuriseksi ja uskonnolliseksi voimaksi ja leviämiseen joka puolelle tunnettua maailmaa; ja viimein omana aikanamme, oman lähialueemme ja kulttuuripiirimme murrokseen kohti jälkikristillistä aikaa, jossa kristinuskon painopiste on jo siirtynyt meidän näkökulmastamme kolmanteen maailmaan, globaaliin etelään, ja jonka myötä myös lähetyksen suunta kääntyy ja on jo kääntynyt meiltä meitä kohti ja meidän keskuuteemme.
***
Kaikki tämä on läsnä meidän hiljaisen viikon vietossamme – ja samalla Jumala on läsnä. Hänelle tämä ei ole ongelma, mutta niin pelkään, meille se on. Miten me osaamme suhtautua ja sopeutua uuteen tilanteeseen? Miten me osaamme rakentavalla tavalla surra kaikkea sitä rakasta, minkä olemme menettäneet tai menettämässä, ja kunnioittaa toinen toistemme surua? Ja ennen kaikkea miten me voimme uudistua omassa uskossamme ja todistuksessamme, ja seurata ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Herraamme, jonka valta ei viime kädessä ole tästä maailmasta, niin kuin olemme näissä Raamatun teksteissä kuulleet, ottaa ristimme ja jatkaa matkaa hiljaisen viikon syvenevästä surusta ylösnousemuksen iloon ja maailman muuttavaan sanomaan?
***
Ajattelen että aivan erityisen hyvin tämä muuttunut tilanne tulee esiin vaikkapa uskonnollisissa kulkueissa, jotka hiljaisella viikolla normaalioloissa monissa kaupungeissa kulkevat. Julkiseen tilaan ilmestyvä ristintie käy vuoropuhelua kaupungin ja kaupunkilaisten kanssa tänään; niidenkin kanssa, jotka eivät kirkkoon löydä, eivät striimin välityksellä tai ehkä koskaan muutoinkaan. Ristintie kantaa mukanaan muistoa Jeesuksesta kantamassa ristiään kohti Golgataa ja kuolemaa. Tällaisena muistona se epäilemättä vaikuttaa kaikkein voimakkaimmin saattoon osallistuvien ja sen näkevien ihmisten mielessä. Samalla ristisaatto julistaa kaikista niistä kristityistä kulkueista ja kulkijoista, jotka ovat kantaneet ristiä Jeesusta seuraten. Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt. 16:24)
Samalla meidän on hyvä muistaa, että ristisaatto kantaa mukanaan myös muita merkityksiä. Sen jälkeen kun kristittynä oleminen ei enää merkinnyt kuoleman vaaraa, vaan uusi usko sai Rooman valtakunnassa virallisen aseman, saivat kristityt omat julkiset kulkueensa. Enää ne eivät johtaneet väkijoukkojen pilkatessa ja uskonveljien ja -sisarten kannustaessa kohti kärsimystä ja kuolemaa, vaan pikemminkin muistivat näitä tapahtumia ja julistivat ei vain Kristuksen voittoa kuolemasta, vaan myös uuden uskonnon tuloa julkiseen tilaan ja sen voittoa pakanajumalista.
Näiden kulkueiden taustalta kuultaa myös maallinen valta, valta, joka näyttäytyy jo Jeesuksen kulkueissa, niin ristintiellä kuin palmusunnuntaina, kun Jeesus ratsastaa vanhatestamentillisen esikuvan mukaan kuninkaallisella kulkupelillä aasilla pyhiinvaeltajien hurratessa. Vertailukohdaksi muodostuvat tällöin maallisten vallanpitäjien seremonialliset saapumiset kulkueina, joissa kannetaan heidän valtansa tunnuksia ja voitonsaaliita.
Ja silti Jeesuksen paraati oli jo palmusunnuntaina toisenlainen ristintiestä puhumattakaan. Jo Jeesuksen aikana hevonen olisi ollut kuninkaalle aasia sopivampi ratsu. Pyhiinvaeltajien Daavidin pojaksi huutaman saatto vaikuttaa improvisoidulta ja spontaanilta ja vaihtuu muutaman päivän kuluessa raskaan ristin kantamiseen ja väkijoukkojen pilkkaan.
***
Tätä taustaa vasten meidän on hyvä pohtia, mistä meidän omat kulkueemme todistavat. Todistavatko ne Jeesuksen raskaasta ristintiestä, kristittyjen voittoisasta kulkueesta, julkisen tilan omistamisesta ja haltuunotosta, kärsimyksestä vai kenties jostain ihan muusta? Uskon että jollakin tapaa kaikista näistä.
Joillekin meistä risti on kuoleman symboli, jonka luonnollisin paikka on kuolinilmoituksessa tai hautakivessä. Silloin ristin ilmestyminen kulkueessa vaikkapa julkiseen tilaan epäilemättä pysäyttää, mutta millä tavalla sitä on vaikea etukäteen arvioida.
Toisille risti on elämän symboli, joka kantaa mukanaan kaikkea sitä kristillistä aarteistoa, jota me kristittyjen yhteisissä kokoontumisissa ja omassa elämässämme pidämme esillä. Terve risti, ainut toivomme! Tähän me jo maanantaina liityimme.
Joillekin muille risti on vallan ja väkivallan symboli, jonka Rooman ensimmäinen kristinuskon omaksuva keisari Konstatinus otti käyttöönsä ennen ratkaisevaa taistelua valtakunnan herruudesta – tässä merkissä olet voittava – ja joka on siitä lähtien merkinnyt myös uudella tavalla väkivaltaa ja julkisen tilan kaventamista toisinuskovilta ja -ajattelevilta.
Ja taas joillekin aivan muille se on yksinkertaisesti täysin vieras symboli, joka todistaa toisesta uskosta ja kulttuurista, ja niin edelleen. Merkityksiä on loputtomasti.
***
Me emme lopulta hallitse toistemme merkityksiä, emmekä toistemme elämiä, emme toistemme tilaa tai edes yhteistä elämää omassa tai kenenkään muunkaan kotipaikassa – ja hyvä niin. Se mitä me voimme tehdä on elää uskollisesti omaa elämäämme ja todistaa siitä, mitä Jumala meille antaa, rististäkin. Antaa Jumalan puhua niin meissä kuin muissa, missä ikinä hän haluaa.
Näin me tämän päivän kristityt liitymme omalla paikallamme ristintien kertomukseen, Jumalan valtakuntaan ja kirkkoon, joka todistaa ja osoittaa Jumalan työstä maailmassa meidän kauttamme, meidän kanssamme ja ennen kaikkea meistä huolimatta. Jumalan rakkaus ja ristin voima ulottuu paljon meidän omaa voimaamme ja valtaamme laajemmalle, sinnekin, missä me emme sitä näe. Se vaikuttaa hapatteena taikinassa sekä valona ja suolana maailmassa ja tuottaa uutta elämää. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. (Joh. 12:24)
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Hiljaisen viikon keskiviikon ahtisaarna on saarnattu alunperin Aleksanterin kirkossa Tampereella 28.3.2018 ja sen on kirjoittanut Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen.
”Tuo maailma kaksituhatta vuotta sitten voi tuntua meistä uskomattomalta ja oudolta, mutta ehkä se ei ole sitten kuitenkaan niin outo. Myös oma aikamme tai ainakin aikakautemme on käynyt suurta keskustelua Jumalasta ja siitä missä hänet voidaan kohdata”, kirjoittaa Mika K T Pajunen tiistain ahtisaarnassa. ”Jumalan ilmestymiselle aukeaa kuitenkin pääsiäisenä uusi paikka: tyhjä hauta, enkelin siipien välinen uusi tyhjyys. Tyhjyys, jonka todellinen merkitys ja suuruus avautuu opetuslapsillekin vasta vähitellen. Tyhjyys, jota ei voi selityksin täyttää, ei todistaa, ei tyhjentää. Tyhjyys, joka löytyy myös jokaisesta meistä, jos vain uskallamme pysähtyä ja sitä katsoa.”
Vangitsijat veivät Jeesuksen ylipappi Kaifaksen luo, minne lainopettajat ja kansan vanhimmat olivat kokoontuneet. Pietari seurasi häntä jonkin matkan päässä ylipapin pihaan saakka. Siellä hän istuutui palvelusväen joukkoon nähdäkseen, kuinka kaikki päättyisi. Ylipapit ja koko neuvosto etsivät Jeesusta vastaan väärää todistusta, jonka perusteella saisivat hänet surmatuksi. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, vaikka monta väärää todistajaa esiintyi. Viimein astui esiin kaksi miestä, jotka väittivät Jeesuksen sanoneen: ”Minä voin hajottaa Jumalan temppelin ja rakentaa sen uudelleen kolmessa päivässä.” Silloin ylipappi nousi paikaltaan ja kysyi: ”Etkö lainkaan vastaa heidän syytöksiinsä?” Mutta Jeesus pysyi vaiti. Silloin ylipappi sanoi hänelle: ”Minä vannotan sinua elävän Jumalan nimessä: sano meille, oletko sinä Messias, Jumalan Poika.” ”Itsepä sen sanoit”, vastasi Jeesus. ”Ja minä sanon teille: vastedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä.” Silloin ylipappi repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Hän herjaa Jumalaa. Mitä me enää todistajia tarvitsemme! Kuulittehan, miten hän herjasi. Mitä mieltä olette?” He vastasivat: ”Hän on ansainnut kuoleman.” He sylkivät nyt Jeesusta kasvoihin ja löivät häntä. Muutamat läimäyttivät häntä poskelle ja ilkkuivat: ”Profetoi, Messias, sano kuka sinua löi!” Pietari istui ulkona pihalla. Hänen luokseen tuli palvelustyttö ja sanoi: ”Sinäkin olit tuon galilealaisen Jeesuksen seurassa.” Mutta hän kielsi sen kaikkien kuullen ja sanoi: ”En ymmärrä mistä puhut.” Hän siirtyi sieltä portille päin, mutta muuan toinen tyttö näki hänet ja sanoi paikalla oleville: ”Tämä mies oli nasaretilaisen Jeesuksen seurassa.” Taas hän kielsi sen valalla vannoen ja vakuutti: ”Minä en tunne sitä miestä.” Mutta hetken kuluttua hänen luokseen tuli muita, jotka siellä seisoskelivat, ja he sanoivat: ”Sinä olet varmasti samaa joukkoa, senhän kuulee jo puheestasi.” Silloin Pietari alkoi sadatella ja vannoi: ”Minä en tunne sitä miestä.” Samassa kukko lauloi. Pietari muisti, mitä Jeesus oli sanonut: ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun. Varhain aamulla kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat kokoontuivat ja sopivat keskenään Jeesuksen surmaamisesta. Jeesus pantiin köysiin, vietiin pois ja luovutettiin Pilatukselle, maaherralle. Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan. Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: ”Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren.” Mutta he vastasivat: ”Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.” Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi. Ylipapit ottivat rahat ja sanoivat: ”Nämä ovat verirahoja, näitä ei ole lupa panna temppelirahastoon.” Neuvoteltuaan he päättivät ostaa niillä savenvalajan pellon muukalaisten hautapaikaksi. Vielä tänäkin päivänä sitä peltoa kutsutaan Veripelloksi. Näin kävi toteen tämä profeetta Jeremian sana: – He ottivat ne kolmekymmentä hopearahaa, hinnan, jonka arvoiseksi he tämän miehen israelilaisten puolesta olivat arvioineet. Ja he ostivat niillä savenvalajan pellon, niin kuin Herra oli minua käskenyt.
Jeesus on vihdoin tuomiolla. Tänne saakka hänen ihmeellinen työnsä kantoi. Tutkinnan suorittavat ylipapit ja suuri neuvosto. Jeesuksen syytökseksi esitetään, että hän on sanonut voivansa hajottaa Jumalan temppelin ja rakentaa sen uudelleen kolmessa päivässä. Väitös ei ole täysin tuulesta temmattu. Näin hän on sanonutkin, mutta hieman eri muodossa. ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä”, kuuluu Jeesuksen saarna Johanneksen evankeliumissa. (Joh. 2:19)
Meidän kannattaa pysähtyä miettimään tuota syytöstä ja huomata, mistä siinä on kyse. Kyse ei ole niinkään kapinaan yllyttämisestä vaan uskon perusteista.
Temppeli on Jumalan läsnäolon paikka. Jumala ei elä käsin tehdyissä rakennuksissa, mutta täällä, kaikkein pyhimmässä, alun perin liitonarkin kannella, kerubien siipien välissä on hänen valtaistuimensa ihmisten keskuudessa, jossa hän ilmestyi kansalle, jos ilmestyi. Jumalasta ei saa tehdä käsin kuvaa. Todellinen Jumala ei ole kuva tai veistos tai paikka. Jumala on jotakin aivan muuta. Siksi hänen ilmestymisensä paikka on tyhjyys, jonka Herran kirkkaus täyttää, jos on täyttääkseen, ja ihminen ei voi sitä määrätä eikä taata.
***
Jeesus ei puolustaudu syytöksiin vaan päinvastoin pidättäytyy niistä ja tekee vähillä vastauksillaan tilanteesta vielä vaikeamman. Ylipapin kysymys ”Minä vannotan sinua elävän Jumalan nimessä: sano meille, oletko sinä Messias, Jumalan Poika”, saa arvoisensa vastauksen: ”Itsepä sen sanoit” [–] ”Ja minä sanon teille: vastedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä.” Kenellekään ei jää epäselväksi, että Jeesus puhuu jumalallisella auktoriteetilla.
Merkkinä tästä jumalanpilkasta ylipappi repäisee vaatteensa. Jeesuksesta ja hänen puheistaan sanoudutaan kiivaasti irti. Kyse on todellakin Jumalasta ja hänen ilmestymisensä paikasta, hänen kultillisesta läsnäolostaan valitun kansan keskuudessa, jota Jeesuksen puheet uhkaavat. Uskonto ja politiikka sekoittuvat toisiinsa, mutta pääsyy Jeesuksen surmaamiseen on uskonnollinen: hän herjaa Jumalaa. Hän sanoo Jumalasta asioita, joita Jumalasta ei voida sanoa, hän vieläpä korottaa itsensä Jumalan rinnalle.
***
Tuo maailma kaksituhatta vuotta sitten voi tuntua meistä uskomattomalta ja oudolta, mutta ehkä se ei ole sitten kuitenkaan niin outo. Myös oma aikamme tai ainakin aikakautemme on käynyt suurta keskustelua Jumalasta ja siitä missä hänet voidaan kohdata.
Meidän keskustelumme alkoi oikeastaan modernien luonnontieteiden vaikutuksesta, kun käsityksemme todellisuudesta muuttui. Tätä muutosta on kuvattu joskus lumouksen särkymiseksi (disenchantment). Sen mukaan Jumalaa tai yliluonnollista ei enää tarvita, koska ihminen voi inhimillisen järkensä avulla selittää maailman kaikki ilmiöt. Näin luonnontiede ikään kuin poistaa Jumalan, jota tarvittiin eräänlaisena selittämättömien ilmiöiden paikkaajana, ’aukkojen Jumalana’, kun kaikelle löytyy luonnollinen selitys.
***
Tässä tilanteessa moni kristitty on kokenut olevansa Jumalan vuoksi tuomiolla. Syytteenä on ollut uskon mielettömyys: koska Jumalaa ei ole olemassa, ei häntä mihinkään tarvita. Jumalan olemassaolo on tiivistynyt ihmisen psykologiseksi tarpeeksi täyttää taivaallisen vanhemman aukko kunkin elämässä. Keskustelua on käyty siitä, onko Jumalaan uskominen järkevää vai regressiivistä, lapsellista, taantumuksellista tai peräti haitallista. Varhaisin kristittyjen vastaus tähän, kysymyksen itsensä kieltämisen jälkeen, on ollut käydä tätä keskustelua järjellisin perustein julkisella areenalla ja selittää, että tieteen, filosofian ja teologian avulla ei voida sen enempää osoittaa Jumalan olemassaoloa kuin olemattomuuttakaan.
Ehkä juuri tämä on se keskustelu, jonka johdosta monessa julkisessa paikassa kielletään uskonnon ja politiikan puhuminen, koska sen katsotaan vain johtavan ratkaisemattomiin ja loppumattomiin kiistoihin, joista kukaan ei lopulta hyödy mitään. Harvat tämä keskustelu enää vakuuttaakaan mistään, mitä he eivät jo aiemmin olisi uskoneet. Keskustelijat tuntevat toisensa ja toistensa perusteet pääpiirteissään jo entuudestaan. Usko syntyy harvemmin järkiperustein, vaikka turhia uskon esteitä tämä keskustelu toki voi poistaa ja johtaa dialogin kautta toisin uskovan ja ajattelevan aitoon kohtaamiseen.
***
Oman aikakautemme seuraava vaihe syntyi osittain siitä pettymyksestä, jonka kehitysuskoon liittynyt keskustelu Jumalan olemassaolosta synnytti yhdessä 1900-luvun kauhistuttavien tapahtumien kanssa, joiden johdosta monet menettivät uskonsa niin inhimilliseen kehitykseen kuin hyvän Jumalan toimintaan maailmassa. Etenkin maailmansotien jälkeen keskiöön nousi kysymys Jumalan poissaolosta. Se oli monien kokemus. Jos vaikka Jumala olikin luonut maailman, oli hän hylännyt sen omaan hulluuteensa ja jättänyt oman onnensa nojaan. Ihmisen eksistentiaalinen ahdistus oli todellinen lähtökohta, jota ei mikään usko, uskonto tai jumala voinut selittää pois. Osa teologeista julisti tässä kohden jopa jumalan kuolemaa.
Valtaosalle Jumalan poissaolo asettui kuitenkin suhteessa uskoon, jossa Jeesus nähtiin ensi sijaisesti ihmisen traagisen osan kantajana ja Jumalan vastauksena maailman kärsimykseen. Juuri tämä Jeesus-usko, kärsivä, inhimillinen, Jumala, joka asettuu meidän rinnallamme, on varmaankin meille hiljaisella viikolla 2020 omiin koteihimme eristäytyneille kristityille kaikkein tutuin, koska se meidän omassa perinteessämme liittyy niin vahvasti luterilaiseen ristinteologiaan, jossa Jumalan uskotaan olevan erityisellä tavalla siellä, missä häntä ei nähdä, suurimmassa kärsimyksessä, kuolemassa, pahuuden ja pimeyden keskellä. Tämä on niin hiljaisen viikon, ristintien kuin keskitysleirien tai ruumiin ja mielen kahlitsevien sairauksien teologiaa.
Se ei juuri jätä tilaa jumalanpalvelukselle tai vaikkapa kauneudelle, vaan suuntaa katseen horisontaalisesti kärsivän Kristuksen kohtaamiseen lähimmäisessä ja Jumalan valtakunnan toteutumiseen pienissä, arkisissa ihmisten välisissä kohtaamisissa. Jumalan olemassaolo on sille liian teoreettinen keskustelunaihe kaiken inhimillisen kärsimyksen ja tragedian äärellä, ja Jumalan poissaolon ja yleisen onttouden kokemus aivan yhtä todellinen niin rukouksessa kuin lähimmäisen palvelemisessakin. Jumalan poissaolon teologiassa uskoon sisään rakennettu maallistuminen saavuttaa huippunsa ja usko kääntyy siihen mikä voidaan nähdä, tunnistaa ja mitata. Muu jää Jumalan haltuun.
***
Tietyllä tavalla tämä on hyvin perusteltua hiljaisen viikon ja pitkän perjantain uskoa. Kertomuksissa joita nyt seuraamme ei juuri tapahdu ihmeitä, vaan hyvin todellinen tragedia, joka tapahtuu koko ajan ympäri maailmaa jossakin päin, kun viaton tuomitaan yhteisen edun vuoksi. Jos joku tämän perusteella saa voimaa omaan kärsimykseensä ja toivon paremmasta niin hyvä niin. Jos joku tämän perusteella vieläpä uskoo Jeesukseen Messiaana, Jumalan Poikana, niin hyvä niin.
Haluan kuitenkin ajatella ja uskoa, että vaikka tämä olisi yhdestä, inhimillisen tietämisen ja kokemuksen näkökulmasta viimeinen sana, niin tässä ei ole kaikki. Pääsiäisen kertomus ei pääty ristiinnaulitsemiseen, kuolemaan ja pimeyteen. Siinä ei ole loppu vaan itse asiassa alku. Todellinen pääsiäinen alkaa ylösnousemuksesta, Jumalan selittämättömän läsnäolon kokemuksesta, jota ei voida ulkoisin mittarein mitata, ei kahlita, ei vangita.
***
Jeesuksen toiminnassa Jumalan läsnäolon paikka muuttuu. Jumala on Jeesuksessa läsnä. Ensimmäisenä tämän tunnusti Pietari, joka vastasi Jeesuksen kysymykseen siitä kenä ihmiset häntä pitivät: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.” (Matt. 16:16). Tässä yhteydessä Jeesuksen vastaus Pietarille tuntuu jopa hieman irvokkaalta, vaikka pitääkin sisällään tärkeän lupauksen: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt 16:17b-18) Nyt samaisen kysymyksen esittää ylipappi, jolle Jeesus itse vahvistaa jumallallisen olemuksensa Pietarin samalla kieltäessä hänet kolmasti ylipapin pihalla, seinän toisella puolella.
Jumala on läsnä nyt meidän keskellämme niin kuin tuolloin ylipapin kuulustelussa. Ylipappi ja suuri neuvosto eivät sitä tunnista, eivätkä tunnusta, vaan päättävät pistää lopun mokomalle, vaaralliselle hullutukselle.
Pietari, joka on sen tunnistanut ja tunnustanut, kamppailee uskonsa kanssa ja saa erehdyksistään ja vieläpä kieltämisestään huolimatta siihen palata ja siinä vahvistua. Häntä kannattelee kallio, joka on häntä itseään voimakkaampi.
Myös Juudas tunnistaa jumalallisen toteutumisen Jeesuksessa ja katuu. Hän ei saa enää tehtyä tekemättömäksi, vaan epätoivo valtaa hänet ja hän paiskaa petoksensa voiton Jumalan läsnäolon paikkaan ja syöksyy pimeyteen.
***
Nämä kolme tapaa suhtautua Jumalaan eivät lopulta ole vieraita. Tarkemmin katsoen meillä on edessämme ensinnäkin Jumalan kieltäminen ja kylmän viileiden järkevien päätösten tekeminen sen pohjalta; toiseksi epätoivo joka syntyy Jumalan tunnistamisesta mutta hänen menettämisestään; sekä kolmanneksi Jumalan läsnäolon muuttama todellinen elämä kaikkine kärsimyksineen, epäonnistumisineen ja vieläpä kieltämisineen. Näistä viimeinen, todellinen jumalanpelko, ajaa katumukseen, Jumalan luo palaamiseen ja uuteen alkuun.
***
Jeesuksen kuolinhetkellä tapahtuu kuitenkin jotain käänteentekevää. Jeesus huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Tuntuu siltä, että Jumala ei ole läsnä missään. Jumala kuolee. Ja evankelista jatkaa: ”Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti.” Tie kaikkein pyhimpään, Jumalan ilmestymisen ja hänen läsnäolonsa paikkaan on nyt avoin. Kaikkein pyhimmästä näkyy väliverhon takana ammottava tyhjyys. Jumala ei kuitenkaan enää ilmesty sinne niin, että hänet voitaisiin kokea. Päinvastoin tuntuu siltä, että Jumala on hylännyt temppelinsä, ja muutama vuosikymmen tämän jälkeen temppeli hävitetään lopullisesti, niin kuin Jeesus oli ennustanut. Se mitä ylipapit ja suuri neuvosto olivat eniten pelänneet, lopulta tapahtuu. Jeesuksen kuolema ei voinut sitä estää. Sen aika on nyt ohi.
Jumalan ilmestymiselle aukeaa kuitenkin pääsiäisenä uusi paikka: tyhjä hauta, enkelin siipien välinen uusi tyhjyys. Tyhjyys, jonka todellinen merkitys ja suuruus avautuu opetuslapsillekin vasta vähitellen. Tyhjyys, jota ei voi selityksin täyttää, ei todistaa, ei tyhjentää. Tyhjyys, joka löytyy myös jokaisesta meistä, jos vain uskallamme pysähtyä ja sitä katsoa.
***
Tämän jälkeen opetuslapset, ensin naiset sitten myös miehet, ensimmäiset kristityt kohtaavat ylösnousseen Jeesuksen. He käyvät vielä temppelissä, tosin vain rukoilemassa ja sanan kuulossa – uhripalveluksiin he eivät enää Jeesuksen kertakaikkisen uhrin jälkeen ota osaa. Uhri on vaihtunut, Kristus on läsnä heidän keskuudessaan, hänet tunnetaan leivänmurtamisesta, hän antaa uuden ilon ja tehtävän. Hän vuodattaa Henkensä kaiken kansan päälle.
Jumala on läsnä uudella tavalla, kaikkialla maailmassa, siellä – ja täällä – missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, missä julistetaan ja opetetaan, kastetaan ja murretaan leipää, parannetaan, tehdään parannusta ja annetaan syntejä anteeksi – köyhien, murtuneiden ihmisten keskuudessa, heidän – ja meidän tyhjyydessämme.
Pelko ja pimeys väistyy – tyhjyys ei katoa, vaan täyttyy hänen läsnolonsa kirkkaudella.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Hiljaisen viikon tiistain ahtisaarna on saarnattu alunperin Aleksanterin kirkossa Tampereella 27.3.2018 ja sen on kirjoittanut Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen.
”Jollakin tavalla nuo kaukaiset tapahtumat, niin ajallisesti kuin paikallisestikin, ovat edelleen tärkeitä ja vaikuttavat meidän elämäämme”, kirjoittaa Mika K T Pajunen hiljaisen viikon maanantain ahtisaarnassa. ”Me tänään valvomme ja rukoilemme. Me pysähdymme, hiljennymme ja käymme vuoropuhelua näiden tapahtumien kanssa. Me tuomme niihin oman elämämme kivun, pelon ja menetykset, ja saamme voimaa siitä, että on joku, joka ymmärtää ja jakaa meidän kärsimyksemme ja tuo toivon paremmasta.”
Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Tänä yönä te kaikki luovutte minusta, sillä on kirjoitettu: ’Minä lyön paimenen maahan, ja lauman lampaat joutuvat hajalle.’ Mutta kuolleista noustuani menen teidän edellänne Galileaan.” Pietari keskeytti hänet ja sanoi: ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en koskaan luovu.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” Pietari sanoi: ”Vaikka minun pitäisi kuolla kanssasi, minä en ikinä sinua kiellä.” Samaa vakuuttivat muutkin opetuslapset. Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: ”Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa.” Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: ”Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.” Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Hän palasi opetuslasten luo ja tapasi heidät nukkumasta. Silloin hän sanoi Pietarille: ”Ettekö te edes hetken vertaa jaksaneet valvoa kanssani? Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko.” Hän meni taas etäämmäksi ja rukoili toistamiseen: ”Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin toteutukoon sinun tahtosi.” Palatessaan hän tapasi taas opetuslapset nukkumasta, sillä uni oli alkanut painaa heidän silmiään. Hän jätti heidät siihen, meni taas kauemmaksi ja rukoili kolmannen kerran samoin sanoin. Sitten hän tuli opetuslasten luo ja sanoi heille: ”Yhäkö te nukutte ja lepäätte? Hetki on tullut. Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, nyt me lähdemme! Minun kavaltajani on jo lähellä.” Jeesuksen vielä puhuessa tuli Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta, ja hänen kanssaan miekoin ja seipäin aseistautunut suuri miesjoukko, jonka ylipapit ja kansan vanhimmat olivat lähettäneet. Jeesuksen kavaltaja oli sopinut miesten kanssa merkistä: ”Se on se mies, jota minä suutelen. Ottakaa hänet kiinni.” Hän meni suoraa päätä Jeesuksen luo, sanoi: ”Terve, rabbi!”, ja suuteli häntä. Jeesus sanoi hänelle: ”Ystävä, tätä varten sinä olet tullut.” Silloin miehet astuivat lähemmäs, kävivät käsiksi Jeesukseen ja vangitsivat hänet. Yksi Jeesuksen seuralaisista ryhtyi vastarintaan, veti miekkansa esiin ja iski ylipapin palvelijaa niin että tältä irtosi korva. Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu. Luuletko, etten voisi pyytää apua Isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin. Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, joiden mukaan näin täytyy tapahtua?” Jeesus sanoi sitten miesjoukolle: ”Tehän olette lähteneet kuin rosvon kimppuun! Miekat ja seipäät käsissä te tulette minua vangitsemaan. Minä olen joka päivä istunut temppelissä opettamassa, ettekä te ole ottaneet minua kiinni. Mutta kaikki tämä on tapahtunut, jotta profeettojen kirjoitukset kävisivät toteen.” Silloin kaikki opetuslapset jättivät hänet ja pakenivat.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
”Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät
Öljymäelle.” – Minkä virren
Jeesus ja opetuslapset lauloivat? Kysymys voi tuntua hieman oudolta, ehkä
tarpeettomaltakin, mutta se vain alleviivaa Raamatun kääntämisen ja omaan
aikaamme sovittamisen vaikeutta. Jotain he epäilemättä lauloivat,
todennäköisesti jonkin psalmin, mutta virsikirjaa heillä ei varmasti ollut.
Jo sanana virsi tuntuu nousevan aivan
toisesta ajasta ja paikasta. Meidän ajastamme ja ehkä erityisesti meitä hieman
edeltäneestä ajasta. Virsi kantaa meille mukanaan myös sellaisia merkityksiä ja
tarkoituksia, jotka olisivat olleet Jeesukselle ja opetuslapsille vieraita.
Virrenveisuu sellaisena kuin me sen tunnemme, on syvästi kulttuurinen,
luterilainen ja laajemmin protestanttinen ilmiö, niin kuin ovat nämä hiljaisen
viikon ahtisaarnatkin.
En halua takertua tähän
käännöskysymykseen sen enempää kuin osoittaakseni, että kun me tänään hiljaisen
viikon maanantaina kokoonnumme kuulemaan näitä Raamatun lukukappaleita,
rukoilemaan Jumalaa ja laulamaan virsiä, on läsnä vähintäänkin kaksi
ajanhetkeä: meidän nykyisyytemme, hiljainen viikko 2020, ja meidän
menneisyytemme, hiljainen viikko kerran lähes kaksituhatta vuotta sitten, jota
me tänään muistamme ja muistelemme. Nämä muodostavat meidän hiljaisen viikkomme
puitteet, sen taustan, josta käsin me tarkastelemme omaa aikaamme. Ilman yhtä
ei olisi toista. Ilman toista, ei olisi meitä. Me tuomme hiljaisen viikon
tapahtumiin oman aikamme ja sen ymmärryksen, halusimmepa me sitä tai emme.
***
Juutalaisessa, rabbiinisessa perinteessä
tätä vuoropuhelua kuvataan termillä midras. Eräiden nykyrabbien
mukaan Raamattu on kirjoitettu kahdella tulella: mustalla ja valkoisella. Musta
tuli ovat Raamatun pyhät kirjoitukset, joihin me yhä uudestaan palaamme.
Valkoinen tuli on kirjoitusten ympärillä oleva valkoinen, valkoiset sivut,
meidän elämämme, kaikki se tausta, jonka me tuomme mukanamme näihin
kirjoituksiin ja tähän lukutapahtumaan. Molempia tulia tarvitaan.
Juutalaisten tavoin myös me kristityt
olemme vuoropuhelun kansaa. Me käymme vuoropuhelua menneisyyden kanssa, joka
vaikuttaa meissä. Me uskomme, että jollakin tavalla nuo kaukaiset tapahtumat,
niin ajallisesti kuin paikallisestikin, ovat edelleen tärkeitä ja vaikuttavat
meidän elämäämme tänään, ovat edelleen läsnä. Meille tämä vuoropuhelu tapahtuu
erityisesti kirkkovuodessa ja jumalanpalveluksessa, joka on meidän pyhien
tekstiemme ensisijainen kotipaikka kunkin yksittäisen raamatunlukemisen ja
tutkiskelun rinnalla.
***
Nämä tekstit, meidän rakkaat Raamatun
kertomuksemme, joita käymme hiljaisella viikolla läpi, on kirjoitettu ennen
kaikkea kuunneltaviksi. Ne on kirjoitettu, jotta me uskoisimme, jotta me
eläisimme niitä läpi omassa elämässämme, ja jotta me ojentaisimme oman elämämme
niiden mukaan.
Hiljaisen viikon kohdalla matka on
alkanut jo kuusi viikkoa sitten paaston alusta. Ei ole sattumaa, että
pääsiäistä edeltää 40 päivän paasto. Se on sanan ruumiillista sisäistämistä.
Myös Jeesus paastosi neljäkymmentä päivää valmistautuakseen jumalalliseen
tehtäväänsä. Vanha kirkko valmisti samalla tavalla kasteoppilaitaan, oman
aikansa rippikoululaisia, neljänkymmenen päivän paastolla ja opetuksella, joka
johti kasteeseen, öljyllä voiteluun ja ensimmäiseen ehtoolliseen pääsiäisyönä.
Pian tämän jälkeen kirkko on kutsunut kaikkia lapsiaan tähän samaan vuotuiseen
valmistautumiseen. Ottamaan tuhkakeskiviikkona kuolevaisuuden ja katoavaisuuden
merkin otsaansa, kantamaan omaa ristiään ja seuraamaan edellä kulkevaa Jeesusta
kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.
Nyt tämä aika huipentuu ja tahti
kiihtyy. Eilen me hurrasimme yhdessä Jerusalemin pyhiinvaeltajien kanssa ja
toivotimme Herran tervetulleeksi pyhään kaupunkiin. Tänään me valmistaudumme
siihen, mitä tuleman pitää. Päivän evankeliumimme sijoittuu itse asiassa
kiirastorstaiyön tapahtumiin. Opetuslasten kiitosvirsi päättää viimeisen
ehtoollisen ja lähettää Jeesuksen matkalle kohti Öljymäkeä, kohti kavallusta ja
tuomiota, ristintietä, jota me näissä ahdeissa muistamme ja muistelemme.
***
Meidän paastomme liittyy hänen
paastoonsa; hänen kärsimyksensä, tuskansa ja tuomionsa meidän kärsimykseemme,
tuskaamme ja tuomioomme. Meidän puolestamme annettu, meidän puolestamme
vuodatettu; meidän puolestamme kärsinyt, tuomittu ja kuollut; meidän
edelläkävijänämme ylösnoussut kuolleista; meidän Herramme Jeesus Kristus;
meidän, meidän, meidän.
Ja kuitenkin näissä kertomuksissa meidän todellinen samaistumisen kohteemme taitavat olla opetuslapset. Heidän joukkoonsa me kuulumme ja liitymme omalla paastonmatkallamme. Tänään kiitosvirsi muuttuu Jeesuksesta luopumiseen ja pakomatkaan. Vain vähän aikaa aiemmin, Pietari, meidän Pietarimme, kalliomme, vakuuttaa Jeesukselle: ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en koskaan luovu.” Ja Jeesus vastaa: ”Totisesti: tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” ”Vaikka minun pitäisi kuolla kanssasi, minä en ikinä sinua kiellä”, vakuuttaa Pietari, johon liittyvät muutkin opetuslapset.
Tässä on meidän voittoisa kirkkomme,
elävä kuva siitä, miten meidän omissa voimissamme käy. Opetuslasten tavoin
mekin lankeamme. Sekin on 40 paastopäivän opetus. Me emme jaksa valvoa, emmekä
rukoilla, vaikka Pietarin tavoin vakuuttaisimmekin vain hetkeä aikaisemmin,
ettemme koskaan luovu Herrasta.
Kukaan meistä ei pelasta itseään.
Kadottaa kylläkin, muttei pelasta. Kaikki meistä luopuvat ja lankeavat ennen
kuin paasto on päättynyt. Vain äärimmäisen pettymyksen ja kuoleman kautta
syntyy uutta elämää.
***
Kiirastorstaiyön kertomus jatkaa
jumalanpalveluksen elementtejä ikään kuin väärinpäin käännettynä.
Evankeliumiamme edeltäneen jalkojenpesun ja ehtoollisenasettamisen jälkeen
opetuslasten palvelus suistuu raiteiltaan vähitellen elementti elementiltä.
Kiitosvirsi vielä veisataan, mutta rukoukseen ei enää kyetä. Eivät edes ne
lähimmät opetuslapset, jotka olivat aiemmin vuorella saaneet hetkellisesti nähdä
Jeesuksen kirkkaudessaan ja jotka hän nyt ottaa mukaansa, jaksa valvoa vaan
nukahtavat. Kirkkaus vaihtuu pimeyteen, ja Jeesuksen valtaa kuoleman tuska. ”Isä,
jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin
kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Tätä maljaa eivät enää
opetuslapset jaa Herransa kanssa, se jää yksin Jeesukselle.
Yöllinen palvelus päättyy, kun Ihmisen
Poika annetaan syntisten käsiin. Lähtö ja lähettäminen kääntyvät pidätykseksi.
Juudas huipentaa nurinniskaisen jumalanpalveluksen kavaltamalla Herransa
suudelmalla, veljeyden, rauhan ja rakkauden tervehdyksellä. Ateriayhteys murtuu
lopullisesti, veli pettää veljen, opetuslapsi mestarin, kavaltaja pelastajan. ”Ystävä,
tätä varten sinä olet tullut.”
Opetuslapsista joku hylkää Messiaansa
rauhan valtakunnan ja vuodattaa verta. Tämä ei saa Jeesuksen tukea: ”Joka
miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” Tämä taistelu ei ole lihassa;
sitä ei voi asein puolustaa, ei voittaa. Yö on pimeyden töiden aikaa, jolloin
valhe käy oikeudenmukaisuuden kimppuun miekoin ja seipäin kuin rosvoa vastaan.
Silloin kaikki opetuslapset pakenevat.
Lopulta Jeesus jää yksin. Tästä eteenpäin me todistamme hänen matkaansa kuin
etäältä satunnaisten tarkkailijoiden ja todistajalausuntojen kautta. Opetuslasten
joukkoa ei enää ole ennen kuin ylösnousemus sen uudelleen rakentaa.
***
Me tänä päivänä ja tässä ajassa tunnemme
tarinan, me omassa eristyksessämme, lukittujen ovien takana kokoontuneet
opetuslapset. Me tiedämme, miten tässä käy, hyvinhän tässä. Mutta jostakin
syystä nyt ja tällä kohtaa se ei meitä juuri lohduta, eikä sen pidäkään. Miksi
näin?
Ajattelen että se johtuu juuri siitä,
että me tunnemme oman paikkamme osana opetuslasten joukkoa. Me tiedämme, että
tämä ahdistus, kauhu ja pelkuruus voisi olla aivan yhtä hyvin meidän
ahdistustamme, kauhuamme ja pelkoamme. Me olemme heitä tässä kertomuksessa ja
he meitä. Kuka meistä uskaltaa väittää muuta? Jollei Pietari tosipaikan tullen
kestänyt, kestämmekö me? Tartummeko me aseeseen, harhautamme suudelmalla,
pakenemme ja kavallamme Herramme maallisen palkinnon myötä?
Siksi meidän on hyvä joka vuosi yhä
uudestaan pysähtyä ja katsoa syvyyteen: katsoa omaan pelkoomme ja pahuuteemme,
omaan kuolevaisuuteemme ja epävarmuuteemme, omaan levottomuuteemme ja
epätoivoomme, ja nähdä, että apu ei tule sitä kautta. Apu tulee vain
Jeesukselta, joka meidän epäonnistumisistamme huolimatta, ei meitä hylkää; joka
puhuu lankeemuksen jälkeenkin lempeästi ja auttaa jaloilleen; joka jaksaa koko
tien ristille saakka ja vielä sieltä huolehtii äidistään ja rakkaasta
opetuslapsestaan; ja joka ylösnoustuaan antaa suvereenisti syntejä anteeksi ja
ikuisen elämän.
***
Siksi me tänään valvomme ja rukoilemme.
Me pysähdymme, hiljennymme ja käymme vuoropuhelua näiden tapahtumien kanssa. Me
tuomme niihin oman elämämme kivun, pelon ja menetykset, ja saamme voimaa siitä,
että on joku, joka ymmärtää ja jakaa meidän kärsimyksemme ja tuo toivon
paremmasta.
Terve risti, ainut toivomme! – Tämä on meidän toivomme. Tätä me seuraamme, välillä kompuroiden, mutta yhä uudelleen tielle nousten, koska hän on käynyt tämän tien loppuun saakka meidän puolestamme.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Hiljaisen viikon maanantain ahtisaarna on saarnattu alunperin Aleksanterin kirkossa Tampereella 26.3.2018 ja sen on kirjoittanut Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen.
Herra Jeesus, tänään sinä annat meille esikuvan palvelusta: kiedot liinan vyötäisillesi ja peset opetuslastesi jalat. Ketä kutsut meitä tänään palvelemaan?
[hiljaisuus]
Herra Jeesus, tänään sinä annat meille ruumiisi ravinnoksi: murrat leipää rakkaittesi, jopa kavaltajasi kanssa. Kenen kanssa kutsut meitä jakamaan leipämme ja elämämme?
[hiljaisuus]
Herra Jeesus, tänään sinä asetat meille veresi uuden liiton merkiksi, ikuisen elämän ja kuolemattomuuden lähteeksi. Kenen kanssa kutsut meitä juomaan uutta viiniä Jumalan valtakunnassa?
[hiljaisuus]
Herra Jeesus, tänään me kumarramme ja kunnioitamme sinua ehtoollisen salaisuudessa; sinun ruumiisi ja veresi me nautimme sinun ruumiinasi ja kansanasi. Liitä meidät sinuun ja toisiimme, tee meistä sitä mitä syömme. Sinulle olkoon kunnia ja kirkkaus yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa. Aamen.
Saarna Marian ilmestyspäivän tuomasmessussa Aleksanterin kirkossa Tampereella 24.3.2019.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Sain joitakin vuosia sitten erikoisen sähköpostin, jossa kysyttiin,
mikä meitä kaikki kristittyjä yhdistää. Kävin mielessäni muutamia vaihtoehtoja,
kuten rukous tai Raamattu tai Jeesus ja niin edelleen. Vastaus hätkähdytti: Autuas
Neitsyt Maria. Maria! Lähettäjä oli katolilainen ja hänelle tämä oli itsestään
selvä lähestymistapa kirkon ykseyteen ja kristittyjen yhteyteen. Sen sijaan
minulle vastaus oli yllättävä ja ehkä se on sitä sinullekin.
Luulen että Maria on monelle täällä Aleksanterin kirkossa aika
etäinen. Me kohtaamme hänet uskontunnustuksessa ja silloin tällöin täällä
kirkossa. Harvempi kuitenkin kunnioittaa Mariaa jokapäiväisessä hartauselämässä
muutoin kuin ehkä vesperin liturgisessa iltarukouksessa.
Osittain tämä johtuu omasta historiastamme. Luterilaiset
tunnustukset kirjoitettiin keskiaikaisen kansanhurskauden taustaa vastaan. Jos emme
oikein tiedä, kuka Maria on ja mitä hän tekee, niin ainakin tiedämme sen, kuka
hän ei ole ja mitä hän ei tee. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa
sanotaan:
Vaikka myöntäisimmekin sen, että autuas Maria rukoilee kirkon puolesta, tokkopa hän ottaa sielut turviinsa kuoleman hetkellä, tokkopa voittaa kuoleman ja tekee eläväksi? Mitä Kristus sitten tekee, jos tämä on autuaan Marian työtä? Vaikka Maria onkin kaikkien suurimpien kunnianosoitusten arvoinen, ei hän sentään halua itseään pidettävän Kristuksen veroisena, vaan pikemminhän tahtoo meidän katselevan antamaansa esikuvaa ja noudattavan sitä.
Luterilainen tunnustus ohjaa siis meitä ennen kaikkea turvaamaan Kristuksen pelastustyöhön, mutta myös kunnioittamaan hänen äitiään, katselemaan hänen esikuvaansa ja noudattamaan sitä. Mitä siis kuulemme, kun kuuntelemme Marian kanssa?
***
Ensinnäkin kuulemme Jumalan sanaa. Enkelin tervehdyksessä
eteemme avautuu suuri ihme, juuri se, mistä joulussa on kyse: Jumala syntyy
ihmiseksi. Jumalan sanansaattaja, enkeli, kutsuu Mariaa nimeltä ja ilmoittaa
hänelle ilosanoman. Maria on ilosanoman ensimmäinen todistaja: Isän iankaikkinen
Sana syntyy ja kasvaa hänessä ihmiseksi.
Tämän lisäksi me kuulemme myös ihmisen sanan, inhimillisen vastauksen
Jumalan kutsuun. Maria ei ole tahdoton tapahtumapaikka vaan oma ainutlaatuinen
ihmisensä, Jumalan kuva, luotu, joka saa suuren kutsun. Maria hämmästyy ja
kysyy enkeliltä, miten se on mahdollista. Selityksen saatuaan hän suostuu rohkeasti
saamaansa kutsuun. Tapahtukoon sinun
tahtosi.
Mutta oman aikamme ihmisinä kuulemme myös oman aikamme ja kokemuksemme äänen, oman äänemme. Se on ymmärtämisen ja vakavasti ottamisen kannalta välttämätöntä. Ajattelen kuitenkin, että viimeisten parin sadan vuoden aikana olemme Marian kohdalla keskittyneet ehkä turhankin paljon ihmeen sijasta biologiaan. Oma aikamme ja sen tapa katsoa maailmaa on hyvä tuntea ja hyödyllistä käyttää, mutta viime kädessä Marian raskaudessa ei ole kyse biologiasta tai historiasta vaan siitä, miten Jumala tulee osaksi luomaansa maailmaa, miten Jumala ilmestyy ja tulee todeksi meille. Omaa ääntään voi kuunnella myös kriittisesti.
***
Etenkin Marian koskemattomuudessa on minusta kyse jostakin aivan muusta kuin oman aikamme tiedosta ja ymmärryksestä, siinä on kyse pikemminkin jostakin samasta kuin Jerusalemin temppelissä. Jumala ei asu käsin tehdyissä rakennuksissa, mutta ilmestyy tahtonsa ja lupauksensa mukaan.
Jerusalemin temppelissä Jumalan ilmestymisen paikka oli
kaikkein pyhimmässä, temppelin esiripun takana olevassa tyhjyydessä.
Israelilaiset eivät voineet uhreillaan pakottaa Jumalaa ilmestymään, vain
todistaa tätä ihmettä silloin, kun se tapahtui.
Sama ihme tapahtuu Marian kohdalla mutta hellästi. Kun Maria
tiedustelee, miten tämä on mahdollista, hän saa vastauksen: ”Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman
voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja
häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi.”
Jumala ilmestyy inhimillisen elämän keskelle, tyhjyyteen, ja
täyttää sen läsnäolollaan. Marian kohdalla se tapahtuu konkreettisimmalla
mahdollisella tavalla, ainutlaatuisesti hänen ruumiissaan. Jumala tulee
ihmiseksi, Jeesus saa Marialta ihmisyytensä. Hän on Jumalan Poika ja Marian
poika. Jumala ei tee köyhälle väkivaltaa, vaan pyytää luvan. ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon
minulle niin kuin sanoit.”
Ja ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14
***
Ja niin Marian kanssa kuunnellessamme, me kuuntelemme
Jumalan sydämenlyöntejä. Me kuuntelemme Jumalan kasvavan Marian kohdussa ja
rukoilemme: kasva myös meidän sisimmässämme. Me kuulemme Marian odotuksen ja
odotamme hänen synnyttämisensä aikaa. Tästä alkaa meidän matkamme kohti joulua.
Samalla me elämme yhä tihenevää paastoa ja valmistaudumme
Marian menetykseen ja meidän menetykseemme. Pian käy toteen Simeonin profetia
Herran Äidille:
”Tämä lapsi on pantu
koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu
merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka
käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk. 2:34-35)
Sinun omankin sydämesi
läpi on miekka käyvä. Sana, joka kasvaa Marian sisällä syntyy ja kasvaa
omaan tehtäväänsä. Marian poika ja Jumalan Poika. Marian osa on luopua pojastaan,
että me saisimme elämän. Se Sana, joka pyhittää hänet, pyhittää myös meidät ja
tuo pelastuksen koko maailmalle.
Marian odotukseen on jo kätkettynä pääsiäinen: ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh. 12:24)
***
Tänään on kuitenkin vielä ilon aika, Marian suuren ilon, joka
katkaisee paaston vaelluksen jokaisen sunnuntain tavoin. Tänään on aika laulaa
Marian kiitosvirttä Magnificatia
Herran äidin kanssa, nöyrästi muttei nöyristellen, ja ylistää häntä kaikkien
sukupolvien kanssa autuaaksi. (vrt. Luuk 1:48)
Tänään kuuntelemme Marian pidäkkeetöntä, häpeilemätöntä iloa.
Jumalan läsnäolo vapauttaa Autuaan Neitsyt Marian riemuitsemaan raskaudestaan,
jonka kätkemistä maailma vaatii häpeällisenä. Siitä mikä on halveksuttua, tulee
kunnioitettua; siitä mitä pidetään saastaisena, tulee kaikkein pyhintä. Nuoresta
naimattomasta naisesta tulee Jumalan äiti.
Mieleeni nousee toinen kohtaaminen vuosien takaa, intialaisten
tuomaskristittyjen seurakuntalaisten kanssa. He kertoivat, kuinka he omissa
jumalanpalveluksissaan paastosivat aina ennen ehtoollista, kumarsivat paljon ja
tekivät ristinmerkkejä. Ehtoollisen nautittuaan he eivät enää kumartaneet.
Paasto taukosi, juhla alkoi. Kristus heissä. Kristus meissä. Marian poika ja
Jumalan Poika.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Luuk. 1: 26-38
Kun Elisabet oli kuudennella kuukaudellaan, Jumala lähetti
enkeli Gabrielin Nasaretin kaupunkiin Galileaan neitsyen luo, jonka nimi oli
Maria. Maria oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosefille. Enkeli tuli
sisään hänen luokseen ja sanoi: ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut!
Herra kanssasi!” Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä
sellainen tervehdys mahtoi merkitä. Mutta enkeli jatkoi: ”Älä pelkää, Maria,
Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja
sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan
Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin
valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei
ole loppua.” Maria kysyi enkeliltä: ”Miten se on mahdollista? Minähän olen
koskematon.” Enkeli vastasi: ”Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima
peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä
kutsutaan Jumalan Pojaksi. Ja tiedä tämä: Myös sukulaisesi Elisabet kantaa
poikalasta, vaikka on jo vanha. Hän on jo kuudennella kuukaudella – hän, jota
on pidetty hedelmättömänä! Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” Silloin Maria
sanoi: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”
Niin enkeli lähti hänen luotaan.
Jeesus on aika erikoinen työmarkkinamies. Haluaisitko että hän edustaisi sinua palkkaneuvotteluissa? Aika harva haluaisi. ”Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa”, mutta siitä isännästä on niin EK kuin SAK kaukana. Tämän isännän kanssa ei neuvotella. Jumalan valtakunnan työ on jotakin aivan muuta.
Jumalan valtakunnan työhön lähdetään kutsusta. Sitä kutsua ei voi vaatia, vain odottaa ja siihen vastata. Jumala kutsuu kaikkia, näin uskomme. Palkka yllättää työhön ryhtyvän.
Aika paljon kertoo se, kehen tässä kertomuksessa samaistut. Kuulutko mielessäsi niihin, jotka ovat ahkeroineet pellolla jo aamuvarhaisesta, vai kaipaatko arasti yhdennellätoista hetkellä tulleiden joukkoon? Tästä riippuu pitkälti se, miten Jeesuksen kertomuksen kuulet.
Syntejänsä katuvalle köyhälle kerjäläiselle Jeesuksen kertomus Taivasten valtakunnasta on oikea evankeliumi, hyvä sanoma; itsestään varmalle ja omasta mielestään erinomaiselle kitkerä yllätys: omat ansioni ja raatamiseni hyvän asian puolesta eivät tuottaneetkaan mitään etua toisten työläisten yli. Kaikki saavat saman palkan. Isännällä on siihen oikeus, oikeus olla hyvä ja armollinen. Kiukuttelenko minä sitä vastaan?
Kun katsomme evankeliumia laajemmin, huomaamme, että se on todellakin osoitettu juuri opetuslapsille. Päivän evankeliumimme edellä Jeesus opettaa rikkaalle nuorukaiselle, että ollakseen täydellinen tämän tulee luopua kaikesta mitä hänellä on, antaa rahat köyhille ja seurata Jeesusta. Nuorukainen lähtee pois surullisena, ”sillä hänellä oli paljon omaisuutta.” Opetuslapset sen sijaan jäävät ja Pietari kysyy, entä sitten me, mitä me saamme, kun olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua?
Jeesus vastaa:
”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” (Matt. 19:28-30)
”Monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” ja ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Päivän evankeliumimme on molemmilta puolin Jeesuksen kaksinkertaisella varoituksella kehystetty. Ja tämä varoitus on tarkoitettu meille opetuslapsille ja heidän seuraajilleen: älkää luulko itsestänne liikoja, älkää olko omahyväisiä, älkää korottako itseänne sisarienne ja veljienne yläpuolelle. Jumalan valtakuntaa ja hänen suurta armoaan ei ansaita, se saadaan lahjaksi.
Tämän totuuden sisäistäminen ei kuitenkaan ole helppoa, ei meille, eikä ensimmäisille opetuslapsille. Teema jatkuu evankeliumissa pian tämän jälkeenkin, kun Jaakobin ja Johanneksen äiti tulee pyytämään pojilleen erikoisasemaa Jumalan valtakunnassa, josta sitten muut opetuslapset suuttuvat. Jeesus tuo kuitenkin keskusteluun Jumalan valtakunnan todellisen perspektiivin ja muistuttaa heitä omasta tehtävästään:
»Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.» (Matt. 20:25-28)
Jumalan valtakunnassa työ ei johda omaan ansioon vaan palveluun, lähimmäisen parhaaseen. Palkan saakin toinen. Yhden kuolema tuo elämän kaikille.
Miksi me sitten raadamme ja koetamme omilla voimillamme tavoitella niin paljon itsellemme? – Vastaus tähän yllättää monen työtä arvostan suomalaisen, jolla on virheellinen käsitys luterilaisesta työn etiikasta. Luterilainen etiikka ei ohjaa raatamaan vaan asettumaan lähimmäisen asemaan ja palvelemaan häntä ja hänen parastaan; raadanta sitä vastoin syntyy synnistä. Tämän me opimme jo syntiinlankeemuksesta.
Luomisessa ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1.Moos. 1:15) Syntiinlankeemuksessa taas Jumala kirosi maan ihmisen takia ja antoi tämän tehtäväksi synnytyksen vaivat ja otsa hiessä raadannan. Jumalan ihmiselle antama alkuperäinen hyvä työ, viljely ja varjelu, muuttui ”kovaksi työksi”, jolla ihmisen tuli hankkia orjantappuroita ja ohdakkeita kasvavasta maasta elantonsa koko elämänsä ajan. (3.Moos.3:17-18)
Me emme siis lopulta raada parantaaksemme itseämme tai tullaksemme paremmiksi tai valituiksi, vaan koska synti ajaa meitä tähän. Synti ajaa meitä haluamaan ja vaatimaan yhä enemmän, yhä enemmän itseltämme, enemmän lähimmäiseltämme, enemmän luomakunnalta.
Synti ei anna meidän tyytyä omaan osaamme ja siihen, mikä on hyvää ja kohtuullista, vaan vaatii aina enemmän ja synnyttää pohjattoman nälän, jota emme pysty itse tyydyttämään. Tästä meillä on kokemusta niin yksilöllisesti kuin yhteisöllisesti, rakenteellisella tasolla. Vai mitä ajattelet siitä viime aikaisesta voiton tavoittelusta, jota yhteisesti teemme lähimmäisten kustannuksella ja josta on niin viljely kuin varjelukin melko kaukana?
Synti pyrkii voittamaan itselleen koko maailman ja vieläpä Jumalan ja käyttää raadantaa tässä työkalunaan. Jumalan hyvä työ, viljely ja varjelu, muuttuu kovaksi työksi, raadannaksi, jolla me vaivaiset syntiset kuvittelemme jotakin olevamme ja saavuttavamme, vieläpä Jumalalta hänen hyväksyntänsä ja palkan hänen valtakunnassaan.
Tämän harhakuvitelman Jeesus hävittää kertomuksellaan työmiehistä pellolla. Kaikki saavat saman palkan ja monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi. Mitä meillä on sellaista, että voisimme omalla työllämme jotakin Jumalalta ansaita? Mitä me voisimme hänelle tuoda ja uhrata, mitä hänellä ei jo olisi? Raadanta ei ole tie Jumalan yhteyteen, meidän kaikkia töitämme ja toimiamme, vieläpä koko olemistamme edeltävä armo on.
Lopulta kaikki perustuu vain hänen sanoinkuvailemattomaan ja ylitsevuotavaan hyvyyteensä, hänen, joka antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoille, hänen, jonka lahjat kuuluvat kaikille, hänen, joka antoi Pojassaan henkensä koko maailman puolesta ja jonka tuoman lunastuksen täyttä tulemista koko luomakunta hartaasti odottaa. (vrt. Room. 8:19)
Meillä on tänään tämän messun jälkeen tarkoitus puhua ehtoollisesta, sen merkityksestä kristityn elämässä ja messussa palvelemisesta. Kristillisen jumalanpalveluksen varhainen kreikankielinen nimi on liturgia, joka usein käännetään ’kansan työksi’ ja sitä se tavallaan onkin. Siinä me Jumalan kansa tulemme yhdessä kiittämään ja ylistämään Jumalaa, uhraamaan kiitostamme ja rukoustamme, juhlimaan ylösnousseen Herramme läsnäoloa keskuudessamme ja kohtaamaan hänet sanassa ja sakramenteissa.
Liturgia-sanan varhainen antiikin kreikkalainen merkitys on kuitenkin lähempänä ’yhteiseksi hyväksi tehtävää työtä’ kuin ’kansan yhdessä tekemää työtä’. Ajattelen että jollakin tavalla tämä tulee vielä lähemmäksi Jeesuksen vertausta isännästä ja työmiehistä. Työ Jumalan valtakunnassa on työtä yhteiseksi hyväksi. Kyseessä ei ole vain meidän ihmisten välinen yhteistyö omassa keskuudessamme tässä jumalanpalveluksessa vaan ennen kaikkea Jumalan työ meidän keskuudessamme meidän kaikkien ja koko maailman yhteiseksi hyväksi, josta me tässä messussa tulemme osallisiksi.
Kyse on palvelusta, johon me tuomme parhaamme siksi keitä me olemme osana Jumalan kansaa, ei siksi mitä me siitä saamme. Meidän identiteettimme kristittyinä on palvella Herraa iloiten, lähimmäistä rakkaudella ja luomakuntaa hellyydellä. Tähän Jumala meitä messussa kutsuu ja tähän hän meidät messussa varustaa ja lähettää.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Aamen.
Matt. 20: 1-16 Jeesus sanoi: ”Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. ’Menkää tekin viinitarhaan’, hän sanoi heille, ’minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.’ Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: ’Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?’ ’Kukaan ei ole palkannut meitä’, he vastasivat. Hän sanoi miehille: ’Menkää tekin minun viinitarhaani.’ Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: ’Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.’ Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: ’Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.’ Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: ’Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?’ Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.”
Alkusiunaus E: Rauha tähän taloon K: Rauha kaikille, jotka asuvat täällä.
Raamatunluku, Matt 2:1-2,9-12 Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. 2 He kysyivät: »Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.» 9 Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. 10 Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. 11 He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa. 12 Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa.
E: Tämä on Jumalan Sana. K: Jumalalle kiitos.
Siunaus Kirjoita kalkilla/liidulla oven yläpuolelle tai muuhun sopivaan paikkaan: 20+C+M+B+19
E: Itämaan tietäjät, Caspar, Melchior ja Balthasar seurasivat tähteä kaksituhattakaksikymmentä vuotta sitten ja löysivät Vapahtajan. Siunatkoon Kristus kotimme ja olkoon kanssamme alkavan vuoden. Aamen.
Rukous Taivaan ja maan Jumala, sinä johdatit kaikki kansat ainoan Poikasi luo kun tähti näytti tietä. Siunaa tämä koti ja kaikki, jotka täällä asuvat. Täytä meidät Kristuksen valolla, niin että huolenpitomme toisistamme heijastaisi Sinun rakkauttasi. Tätä pyydämme Kristuksen, Vapahtajamme kautta. Aamen.
Toivon tämän kertomuksen valosta herättävän sinut jälleen joulun ihmeeseen ja ohjaavan sinut ikuisen Viisauden tielle.
Tekstin runous
Evankelista Matteuksen kertomus itämaan tietäjistä tai kuninkaista on kuin koko evankeliumi pienoiskoossa. Se on kuin valtavan sinfonian alkusoitto. Se on rakastuneelle sielulle runollinen alku koko elämän pituiselle vaellukselle. Runoilijalla on kyky nähdä asioita, joita me muut pystymme vain sumuverhon läpi aavisteleman. Evankeliumin tietäjät ovatkin enemmän kuin astrologeja tai hullaantuneita visionäärejä. He ovat todellisia runoilijoita, jotka kaukaisen tähden kajo johtaa kirkkaan hehkuvan valon äärelle.
Valo yössä
Ensimmäiseksi kertomuksessa herättää huomion tietäjien
ehtymätön halua kulkea eteenpäin väsymättä polte rinnassaan. He ovat levottomia
sieluja, jotka osaavat kohottaa katseensa korkeuksiin eivätkä tyydy
jokapäiväisen elämän pinnallisuuteen. Heidän tiedonhalunsa ja silmänsä, jotka
näkevät näkyväisen maailmamme ohi, häikäisee heidät. He hukuttautuvat tähden
loistoon. Se sysää heidät etsimään tuntematonta ja irrottautumaan omasta
maailmastaan. Koska he eivät halua kadottaa näkemäänsä merkkiä valosta, he
lähtevät itäisiltä mailtaan kohti tuntematonta reittiä ja päämäärää. ”Hän lähti
matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa.” (Heb 11:8)
Heidän matkaansa johtaa vain Messiaan salaperäisen tähden
valo. Ilmestyskirjan mukaan Kristus on kirkas aamutähti. (Ilm. 2:28, 22:16) Kun
Israelin kansa läksi Egyptistä, pilvipatsas johti sitä kohti päämääräänsä. ”Pilvipatsas
oli jatkuvasti kansan edellä päivällä ja tulipatsas yöllä” (Ex. 13:21-22). Nyt
tähti on tietäjille kosminen luottamuksen ilmaus, joka antaa aavistaa vielä
tuntemattoman päämäärän.
Jumala pysyy aina tuntemattomana, vaikka luulisimmekin
tuntevamme hänet. Tämä käy ilmi mahtavassa Jerusalemissakin, kun tietäjä
saapuvat israelilaisten pyhään kaupunkiin. Tähti katoaa näkyvistä. Itämaan
tietäjien on kyseltävä papeilta, kirjanoppineilta ja kaupungin viisailta.
Herodeksen ympärille on asettunut hovi, joka on sokaistunut vanhoista
pergamenttikääröistä, tieteistä ja uskonnosta. Ne ovat etäännyttäneet heidät
kauas elävästä Jumalasta. Herodes ja hänen astrologinsa olivat muodostaneet
uuden uskonnon, joka palveli ihmisten itsekkäitä tarpeita. Siksi he huolestuivat
kaupunkiin saapuneista matkalaisista ja heidän tavastaan tulkita asioita
uudessa valossa.
Mutta tietäjät rakastivat valoa, joka loisti sumupilvien yläpuolella. Jerusalem ei selvästikään voinut olla heidän määränpäänsä. He jatkoivat matkaansa yön pimeydessä. Silloin he riemastuvat huomatessaan, että heidän itäisillä mailla näkemänsä tähti kulki jälleen heidän edessään ja johti heitä.
Valaistumisen
paradoksi
Lopulta salaperäinen valo johtaa heidät pieneen syrjäiseen
Betlehemiin. Siellä he häikäistyvät ennen kokemattomasta rakkaudesta. Heidän
paradoksista hämmentyneet silmänsä aukeavat. ”He näkivät lapsen ja hänen
äitinsä Marian”. Tähti, jota he olivat seuranneet taivaalla, oli nyt
laskeutunut maahan aivan heidän eteensä. Persoonaton ja kaukainen tähti muuttui
pienen lapsen läheiseksi ja ikuiseksi valoksi, joka
aiheutti heidän sisällään tulivuoren purkauksen kaltaisen rakkauden tunteen.
Itämaan tietäjät olivat nyt saapuneet perille kaikkien vaikeuksien jälkeen.
Kuinka monta kertaa he olivatkaan eksyneet, pettyneet ja kadottaneet valon
matkansa varrella.
Olemmeko tässä kertomuksessa jo yhtä aikaa sekä seimen että
ylösnousemuksen äärellä? Myös pääsiäisenä ihmiset kiiruhtavat Hänen luokseen
hyvälle tuoksuvine lahjoineen etsien häntä. Kaikkialla puhuttiin hänestä. ”Minä
olen nähnyt Herran” (John. 20:18). Tietäjät kumartuvat maahan heittäytyen
hartaiden uskovien tavoin ja antoivat hänelle elämänsä kalleimmat lahjat. Aivan
lopuksi tietäjät palaavat kotimaahansa. Voimme ehkä nähdä tässä yhtäläisyyden
opetuslapsiin, jotka kulkevat Emmauksen tiellä kohti kotiseutujaan kertoakseen
kohtaamisestaan Ylösnousseen kanssa (Luuk. 24:33). Itämaan tietäjät olivat
tavallaan myös eläneet ensimmäisen pääsiäisensä ja saaneet astella kohti
Jumalan lasten vapautta kohdattuaan seimen lapsen kirkkauden.
Rakas Jumala,
tänä itsenäisyyspäivänä kiitämme sinua kaikista niistä,
jotka ovat täällä ennen meitä työtä tehneet ja rukoilleet;
kaikista niistä, joita juhlitaan ja muistetaan,
samoin kuin kaikista niistä, maan hiljaisista,
joiden usko ja teot, ovat vain sinun tiedossasi.
Me rukoilemme,
anna meille voimaa, viisautta ja kestävyyttä
jatkaa heidän perintöään,
että voisimme heidän tapaansa
olla siunauksena tuleville sukupolville.
Me kiitämme sinua vapaudesta;
anna meidän päästää toisemme vapauteen.
Me kiitämme sinua oikeudesta;
anna meidän olla toisillemme oikeudenmukaisia.
Me kiitämme sinua armosta;
anna meidän olla toisillemme armollisia.
Anna meidän ja kaiken maan tuntea sinut ainoana Jumalana,
ja anna meidän palvella ja ylistää sinua kaikessa maailmassa
lahjasi jakaen, maasta, maailmasta
ja kaikista lahjoistasi huolta pitäen,
aina siihen päivään saakka,
jolloin sinun rauhan valtakuntasi tulee voimassaan,
työ lakkaa ja usko muuttuu näkemiseksi
Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta.
Aamen.
– Mika K T Pajunen
Viime joulun alla törmäsin tonttu-oviin. En ollut sellaisista ennen kuullutkaan. Se on sellainen litteä oven näköinen pieni laatta, jonka voi laittaa lattianrajaan seinää vasten. Siitä leikitään tontun kulkevan.
Jos rakentaisit kotiisi ja elämääsi Jumala-oven, millainen se olisi ja missä se sijaitsisi.
Onko se suuri ja näyttävä? Vai pieni ja vaatimaton?
Sijaitseeko se näkyvällä paikalla punaisen maton päässä vai sohvan takana piilossa?
Onko ovi lukossa? Kummalta puolelta?
Vaikka ovi ei olisi lukossa, onko se kuitenkin kiinni?
Miten lähestyt sellaista ovea?
Koputatko ja odotat vastausta? Jos mitään ei kuulu, mitä teet?
Jos koputukseen kuuluu tai näkyy vastaus, millainen se on?
Vai tartutko kahvaan, sanot kuuluvasti ”Moi”, avaat oven ja astut sisään?
Onko ovi raollaan? Tai kenties ihan kokonaan auki?
Vilkaisetko oven takana olevaan tilaan ohi kulkiessasi?
Houkutteleeko uteliaisuus pysähtymään ja kurkistelemaan?
Vai kierrätkö oven kaukaa?
Kenties hiljennät askeleitasi kulkiessasi ohi, ettei sisällä olija vaan kuule ja huomaa sinua?
Jos hän huomaisi sinut, mitä siitä seuraisi?
Millainen tila oven takana on? Ja millainen Jumala siellä on?
Vai onko Jumala lainkaan oven takana?
Ehkä hän onkin jo oven tällä puolella.
Jos ajattelet elämääsi ja kotiasi, missä Jumala sijaitsee?
Miten hän on elämässäsi ja sinussa?
Jos haluat, voit piirtää kuvan Jumala-ovestasi. Ehkä useammankin.
Sen, jollaiseksi oven nyt koet. Ja sen, jollaisen toivoisit sen olevan.
Tai jos ovi ei lainkaan liity Jumalaan,
missä kohdassa ja millaisena hän nyt on elämässäsi ja sinussa.
– Mari Leijo –
Kuvat Metsäkestilän hiljaisuuden retriitistä syksyllä 2018.
Raamatun katkelmia, joista tämä meditaatio on saanut innoituksensa ja joita voit mietiskellä lukiessasi:
”Olen painanut kasvoni maahan.” – Job. 16: 15
”Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen.” – 1. Moos. 2: 7
”Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan.” – Joh. 8: 8
”Minun juureni ovat vedelle avoimet, yön kaste viipyy minun oksillani.” – Job. 29: 19
”Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot.” – Psalmi 104: 30
Sinun rakkaasi oli yksi heistä
En tiedä, mitä tai ketä suret.
Mielikuvassani olet maassa polvillasi ja kaikki sinussa kumartuu maata kohti: kätesi, vartalosi, kasvosi. Maa jalkojesi alla on kuivaa kokkareista multaa etkä näe maisemaa ympärilläsi.
On hyvä, että olet siinä.
Vielä parempi on, jos käyt makaamaan vatsallesi ja tunnet maan itseäsi vasten.
Tässä kohdassa maailmankaikkeutta, tällä mitättömällä tomuisella maapalstalla, on tapahtunut pyhiä ennenkin.
Ilman muuta sinun surusi ja kaipauksesi toivat sinut siihen.
Siinä, missä sinä makaat, Jumala kerran otti palan maata käteensä ja puhalsi sen eläväksi.
Ajattele keuhkoja, jotka täyttyvät raikkaasta tuulesta; puun juuria, jotka kohisevat lehtiä kukoistaviksi oksiksi.
Siinä, missä sinä makaat, Jeesus kerran kirjoitti maahan.
Ajattele sanoja, jotka eivät ole kieltä ja jotka eivät jähmety luettaviksi, vaan nousevat eloon. Sinun todellinen nimesi ja elämäsi tarina kirjoitettiin hiekkaan – ja mikä parasta, silloin oli innokas puhuri!
Ja tällä samalla maapalstalla Jumala on kerta toisensa jälkeen nostanut luotunsa kämmenelleen ja tyynnyttänyt heidän tuulensa. Sinun rakkaasi oli yksi heistä.
Maan hiljaisuudessa jokainen on saanut rohkeuden varistaa lehtensä.
Saat maata siinä niin kauan kuin tarvitset, mutta vielä et voi jäädä.
Annan sinun olla hetken rauhassa, sitten avaan jälleen suuni ja sanon:
Siinä, missä sinä makaat, Jeesuskin kerran itki ja hänen kyyneleistään kasvoi vahvoja tammia.
Siinä, missä sinä makaat nyt, Job totesi kerran: ”Minun juureni ovat vedelle avoimet, yön kaste viipyy minun oksillani.” – Job. 29: 19
Tiina Hallikainen
Mökkiloma yksinäisyydessä on ylellisyyttä ja lahjaa.
Ulkoiset puitteet ovat yksinkertaiset. Olennaista on se, että kirkasvetisen järven pintaa näkyy etelän suuntaan kuusi kilometriä.
kuva Topi Linjama 2018
Viimeksi järvellä ui kuikkia, nyt selkä on autio. Rantalehdon pajulinnusta ja mustapääkertusta on vain muisto, mutta tiaiset ja puukiipijät keskustelevat männyissä. Hömötiainen kuulostaa hieman kärsimättömältä, töyhtötiainen levottomalta.
Veneen alla lymyilee suuri sammakko. Soudan lahden yli kuusikkoon etsimään suppilovahveroita. Jos on joskus kuvitellut, että sienet ovat pieniä puhallinsoittimia, sienestäessä terästää huomaamatta kuuloaan. Puut ovat hiljaa, paitsi haapa, jonka latvaa tuulenviri kahisuttaa.
Keitän makaroneja ja teen kastikkeen: öljyä, sipulia, sieniä, valkosipulia, kaurakermaa, chiliä ja suolaa. Aurinko paistaa alhaalta ja kaislikossa soi pehmeä suhu-äs.
Iltaa kohti järven pinta rauhoittuu. Värit hiipuvat, sytytän puuhellaan tulen.
Linnunrata kaartuu koillisesta ja vedestä heijastuu Mars. Ajattelen tavallisia ihmisten ajatuksia ja kuulen, kuinka lehti putoaa puusta.
Aamuyöllä taivas on mennyt pilveen ja aamulla sataa. Tihku on hiljaisuuden sadetta, sanoi eräs äänimaisematutkija. Hieman kovempi pisarointi saa tyynen vedenpinnan hilisemään. Pisarat haavanlehdillä ovat kuin suurennuslaseja, joista aukeaa näky kaiken kiertoon.
kuva Topi Linjama 2018
Syksyssä on paljon hiljaisuutta. Hiljaisuus antaa sisimmälle puheenvuoron. Se siivilöi mielestä ne asiat ja ajatukset, jotka ovat olennaisia.
Topi Linjama
Olkaa joskus hiljaa.
Seurakunnan kerhossa paras kaverini Samuli oli hiljaa kanssani. Leikimme legoilla ja saimme Leila-tädiltä sallivan katseen. Jaoimme Samulin kanssa hiljaisuuden lahjan. Kerhon jälkeen sain seurata Rauha-mummun ompeluseuroissa hiljaista ja harrasta läsnäoloa. Hiljaisuudessa on jotain pyhää. Hiljaisuudessa keho ja sielu saavat levon. Hengitys välittää viestit.
Alakoulussa minua pompoteltiin ryhmästä toiseen. Tavoitteena oli kai saada minut puhumaan ja osallistujaksi. Kaksitoista vuotta kävin pakollisia kouluja ylioppilaaksi asti. Osaan olla hiljaa suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja ranskaksi. Osaan hengittää ihan äänettömästi ja olla kilisyttelemättä astioita. Annan tilaa ja harjoittelen jutustelua. Osaan jo todeta monia säätilaa kuvaavia ilmiöitä ääneen. Kahvihuoneissa osaan nostaa volumet ja tuoda itseni tarjolle. Ystävien kanssa höpötän vaikka kuinka ja uuvutan kuulijani luennoillani milloin mistäkin psyko-fyysis-sosiaalisis-universaaleista ilmiöistä. Perusolemukseltani olen silti hiljainen.
Terapeutti- ja työnohjaajakoulutuksissa harjoitellaan hiljaisuuden sietämistä. Ajatella, pitää ihan sietää. Puheen tilantäyttävää tulvaa ei tarvitse sietää.
Kuva Tommi Ojala
Matkustin opintomatkalle viikoksi psykiatriselle klinikalle Sveitsiin. Jo viikkoja etukäteen jännitin, miten selviän sveitsiläisistä liirum-laarum-öpper-pöpper -kohteliaisuussäännöistä. Päätin, olen suomalainen, satakuntalainen, porilainen Ojala. Vien mukanani hiljaisuuden lahjan. Päätös kannatti. Jo toisena päivänä sain kiitosta kokonaisvaltaisesta läsnäolostani. Kuinka avoimena heittäydyn ryhmäprosesseihin ja olen omana itsenäni avuksi monelle tarvitsevalle. Imen nopeasti tunnelmat ja tunteet tilasta ihmisineen. Kerään havainnot kehooni ja käytän havaintoni dialogien tueksi. Osaan resonoinnin taidon.
Olen pitänyt hiljaisuutta lahjana. Pidän yleensäkin ihmisyyttä sen moninaisuudessa lahjana. Puheliaskin on joskus hiljaa ja päinvastoin. Jokainen hetki on uusi. Jokainen kohtaaminen on uusi. Opimme uutta kaiken aikaa, jos haluamme. Hiljaisuuden lahjaa voin hyödyntää ammatissani. Kotona tarvitsen pimeyden ja hiljaisuuden suojan jaksaakseni paremmin antaa valon tulla. Sen valon, joka sinusta välittyy. Joskus häikii!
Anna pimeyden laskeutua. Anna talven tulla. Valoa ei ole ilman pimeyttä. Anna harmaan sateen suojata sinut maailman vaatimuksilta. Kuuntele, mitä hiljaisuus sinulle kertoo sinusta ja siitä toisesta vieressäsi. Sano sille hiljaiselle: Voi miten ihanan hiljainen sinä olet.
Kiitos hiljaisuuden lahjasta.
Olin aamupäivän mittaisessa puutarharetriitissä Skatan tilalla Helsingin Vuosaaressa. Innoissani ilmoittauduin retriittiin heti, kun siitä kuulin. Ennen lähtöä alkoi vähän epäilyttää. Lähteä nyt Pirkanmaalta peltojen pientareelta Helsinkiin hiljentymään. Lauantaina katselin merta Kallahdenniemessä, sillä majoituin Sofiassa. Kappeliin oli tullut lisää ikoneita sitten viime näkemän. Ja ulkoseinän mosaiikissa riitti tutkittavaa. Paikkahan on suloisempi kuin muistinkaan.
Tässä ja nyt
Jumala tahtoo tulla elämäämme,
uudistaakseen mielemme,
elämämme ja tiemme,
auttaakseen meitä näkemään maailman
ja elämän uudessa valossa,
täyttääkseen meidät toivolla,
rohkeudella ja luottamuksella.
Jumala on täällä.
Nyt on Jumalan aika.
Hiljaisuudessa kuljeskelin läheisen Särkkäniemen luontopolulla. Meren sini ja kimallus, lempeä tuulenvire, aurinko ja linnut, kaislojen kahina. Aika lakkasi olemasta.
– Maat, metsät hiljenneinä ja meret tyyntyneinä kiittävät Jumalaa.
On laannut voima tuulten. Vaikene, puhe huulten, vain sydän puhua nyt saa. –
(virsi 560:1)
Retriitti alkoi yhdeksältä ja päättyi puoliltapäivin. Kellolla mitattuna aika oli lyhyt, mutta ehdin jo mennä päivissä sekaisin. Kotiin palatessa tuntui kuin olisin ollut viikon poissa.
Kristus, sytytä sydämiimme rakkauden liekki.
Sytytä rakkaus lähimmäisiimme, vihollisiimme,
ystäviimme ja kaikkiin läheisiimme.
Köyhien ja kaipaavien Kristus, sytytä sydämiimme rakkauden liekki,
sytytä meidän kaikkien sydämiin rakkauden liekki.
Me jätämme sielumme ja ruumiimme Sinun hoitoosi tänään, oi Kristus.
Kyynelten ja haavojen Poika,
loistakoon ristisi tänään ja suojelkoon meitä.
Teksti ja kuvat Mari Leijo
(Meditaatio- ja rukoustekstit sekä virsi puutarharetriitin rukoushetkistä. Kursivoidut rukoukset Kati Pirttimaan suomennoksia Iona-yhteisön rukouskirjasta.)
Kuva Liina Pajunen
Matt. 11: 25-30
Rakkaat kristityt, hyvät pyhiinvaeltajat,
Päivän päättyessä me kaipaamme lepoa. Sitä ilman eivät vaelluksen uuvuttamat jäsenet palaudu. Kirkko on vaeltajalle levon paikka, niin kuin on toki myös vuode tai yöpaikka, mistä sen sitten vaelluksella ikinä löytää. Ehkä vaellus opettaa senkin, että todellinen lepo ei riipu vain ulkoisista olosuhteista, vaan siitä mistä sisin, koko ihminen kaikkine tarpeineen saa rauhan ja virvoittuu. Kaikki nämä piirteet sisältyvät Jeesuksen lupaukseen: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” (Luuk. 12:28)
Jumalan antama lepo on erilaista, minkä maailma antaa. Uusi testamentti tuntee monta levosta puhuvaa kohtaa, mutta vain yksi niistä käsittelee tämän maailman lupaamaa lepoa. Se tulee Luukkaan evankeliumista ja varoittaa meitä. Siinä puhutaan rikkaan ihmisen itsekkäästä levosta. Hän myy omaisuutensa ja päättää käyttää sen vain omaksi hyväkseen ja toteaa mielessään: ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!’
Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut — kenelle se joutuu?’
”Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.”, opettaa Jeesus. (Luuk. 12:19-21)
Meille tämä on varoituksen sana. Jeesuksen lupaama lepo ei ole omahyväistä nautintoa ja itseensä käpertymistä vaan jotakin muuta. Mitä siis?
Matteuksen ja Markuksen evankeliumit antavat tähän hyvin samanlaisen vastauksen. Niissä molemmissa lepo esiintyy kahdesti: kerran matkalla ja toisen kerran Getsemanessa.
Meidän evankeliumimme tulee Matteukselta ja siinä Jeesuksen lupaus tulee kesken työntäyteistä osuutta, jossa Jeesus ja opetuslapset kulkevat julistamassa Jumalan valtakuntaa ja todistamassa siitä sanoin ja teoin. Siinä Jeesuksen lupaus koskee lapsenmielisiä — ei tämän maailman viisaita ja oppineita — vaan niitä, jotka ovat kohdanneet Jeesuksen ja lähteneet luottavaisin mielin seuraamaan häntä.
Lupauksen taustalla on myös Jeesuksen pettymys siitä, kuinka monet Galilean kaupungit eivät olleet tehneet parannusta Jeesuksen lukuisista ihmeteoista huolimatta. Jeesus oli tuskastunut siihen vastaanottoon, jonka hän ja Johannes Kastaja olivat saaneet: ”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ’Hänessä on paha henki.’ Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ’Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!’ Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!”” (Matt. 11:18-19) Jeesuksen tuoma viisaus on siis jotakin muuta kuin maailman viisaus. Jeesuksen viisaus tunnetaan ei vaan puheista vaan teoista.
Tämä viisaus kutsuu seuraamaan ja siihen kuuluu lepo, lepo, joka ei ole paikalleen jäämistä ja pysyvän lepopaikan rakentamista, vaan vaeltamista levon lähteen, Jeesuksen seurassa: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 12:29-30)
Markuksen evankeliumissa vastaava kohta kuuluu siihen jaksoon, joka meillä hiljaisuuden liikkeessä tunnetaan retriitin asetussanoina ja jossa Jeesus sanoo:
”Hän sanoi heille: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” Ihmisiä näet tuli ja meni koko ajan, eivätkä opetuslapset ehtineet edes syödä. Niin he lähtivät veneellä mennäkseen autiolle seudulle yksinäisyyteen. Mutta heidän lähtönsä huomattiin, ja monet tunsivat heidät. Ihmisiä tuli juoksujalkaa kaikista kaupungeista, ja väkijoukko ehti maitse perille ennen heitä.” (Mark. 6:31-33)
Jeesuksen lupaama lepo tulee kiireiden keskelle. Jeesus ei sano, tehkää ensin kaikki valmiiksi ja levätkää sitten, vaan hän kutsuu seuraajansa kaikkien kiireiden keskeltä lepoon, omaan läsnäoloonsa, lepäämään ja virkistymään.
Lepoon kuuluu myös rajojen asettaminen. Aina ei tarvitse olla käytettävissä. Jumalakin lepäsi luomisen seitsemäntenä päivänä. Saatat myös muistaa sen Fingerpori-sarjakuvan, jossa pastori kertoo: ”Minä en pidä vapaapäiviä.” ”Saatanakaan ei pidä.” Seurakuntalaisen viisas vastaus kuuluu: ”Sinulla on epäilyttäviä roolimalleja.” (https://www.ess.fi/sarjakuvat/fingerpori/art2465881)
Sitä vastoin levon hiljaisuudessa Jumala muuttaa meitä Jeesuksen kaltaisiksi: Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. (Matt. 12:29)
Lepo on siis tarpeen, vaikka siihen ei sovi jäädä pysyvästi. Lepo virvoittaa, voimistaa ja kutsuu uusin voimin seuraamaan Jeesusta. Sekä Matteus että Markus kertovat, kuinka Jeesus päättää öisen rukouksensa Getsemanessa opetuslasten herättämiseen: ”Yhäkö te nukutte ja lepäätte? Hetki on tullut. Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, nyt me lähdemme! Minun kavaltajani on jo lähellä.” (Matt. 26: 45b-46)
Lepo johtaa toimintaan; kontemplaatio aktioon. Ilman lepoa me emme jaksa toimia, kun taas toiminta ilman lepoa johtaa päämäärättömään harhailuun. Tie tekee vaeltajan, mutta määränpää pyhiinvaeltajan. Lepo tarkastaa suunnan, nostaa ja ohjaa uudelleen tielle.
”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 10:38-39) Ei saa jäädä tuleen lepäämään, kun on aika seurata!
Jos edellä mainitut evankeliumikohdat puhuvat levosta, täydentävät Uuden testamentin kirjeet tässä kristityn vaellusta. Niissä samainen lepo ja sen tuoma virkistyminen liitetään kristittyjen keskinäiseen jakamiseen, rohkaistumiseen, vahvistumiseen, rakkauteen ja iloon. Tästäkin on uskossa lepäämisessä ja keskinäisessä jakamisessa kyse. Ei ole väärin kokoontua lepäämään yhdessä toisten kanssa tänne kirkkoon, vahvistua täällä yhteisestä uskosta ja Ylösnousseen kohtaamisesta sanassa ja sakramenteissa ja tulla lähetyksi uudelleen matkalle. Kiitos Jeesus siitä!
Toinen teema jonka loput Uuden testamentin kirjoitukset nostavat levosta esiin liittyy siihen, että Jumala ei tee itselleen pysyvää leposijaa tänne meidän keskellemme. Meidän kutsumme on vaeltaa ja seurata häntä. Me olemme vasta matkalla. Heprealaiskirjeen sanoin: Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon, ettei yksikään lankeaisi [seuraamaan noiden niskoittelijoiden esimerkkiä] ja sen vuoksi jäisi taipaleelle. (Hepr. 4: 9-10)
Tälle matkalle meillä on lupaus levosta ja virkistymisestä, joka on totta jo nyt kaikkien vaivojen, vaikeuksien ja vaarojen keskellä. Se on erityisen totta niissä Uuden testamentin kirjoituksissa, jotka todistavat Pyhän Hengen antamasta levosta ja virkistymisestä vainojenkin keskellä (1. Piet. 4:14; Ilm. 6:11). Niissä ”kysytään pyhiltä kestävyyttä”, jota seuraa iankaikkinen lepo, josta he ovat jo nyt Hengessä osallisia. Johanneksen Ilmestyksen mukaan: ”Autuaita ne, jotka tästä lähtien kuolevat Herran omina. He ovat autuaita, sanoo Henki. He saavat levätä vaivoistaan, sillä heidän tekonsa seuraavat heitä.”” (Ilm. 14:13 – vrt. Matt. 11:19)
Virkistykää, levätkää ja vahvistukaa siis rakkaat pyhiinvaeltajat, ja lähtekää sitten taas matkalle! ”Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.” (1. Tess. 5:24)
(Mika K T Pajunen)
Anafora tarkoittaa eukaristista rukousta. Se on kirkon rukouselämän omanlaisensa huipentuma, sillä se ja sitä seuraava Herran rukous ovat kirkon uskon ytimessä, siellä missä Poika antaa itsensä Isälle ja meille.
Anaforan kirjoittaminen vaati paljon vertailua muihin anaforiin, vanhoihin ja uusiin. Se oli teologinen harjoitus ehtoollisteologian, kolminaisuusopin ja liturgianteologian äärellä; kuinka tämä voidaan sanoa ymmärrettävästi ja kauniisti.
Jumalallisen kauneuden teema valikoitui näkökulmaksi henkilökohtaisen kiinnostuksen perusteella. Suosittelen samanlaista teologista harjoitusta kaikille papeille.
JUMALALLISEN KAUNEUDEN ANAFORA
JOHDANTODIALOGI
Herra olkoon teidän kanssanne.
Kaikki:Niin myös sinun henkesi kanssa.
Ylentäkää sydämenne.
Kaikki:Ylennämme sen Herran puoleen.
Kiittäkäämme Herraa, Jumalaamme.
Kaikki:Niin on oikein ja arvollista.
PREFAATIO (Johdantorukous)
Oikein on ylistää sinua, kirkkauden Jumala,
kaikkien hyvien lahjojen antaja!
Sinä olet kirkkaampi kuin kaikki maailmat valot,
ja sinun kauneutesi häikäisee meidän silmämme;
sanat eivät sitä riitä kuvaamaan,
mutta siltikin me kiitämme ja ylistämme sinua,
joka olet kaiken kauneuden lähde!
Kumartuen me kunnioitamme ja palvomme sinua
[pyhän N:n ja] kaikkien pyhien,
sekä kaikkien enkeleiden kanssa, laulaen:
SANCTUS (Pyhä-hymni)
Kaikki:Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Jumala Sebaot!
Taivas ja maa on täynnä sinun kirkkauttasi.
Hoosianna korkeuksissa!
POSTSANCTUS (Pyhä-hymnin jälkeinen rukous)
Kirkkauksien Isä, sinä täytät koko maailman
häikäisevällä pyhällä, autuaalla valolla!
Sinä teit ihmisen omaksi kuvaksesi, oman kirkkautesi peiliksi.
Vaikka lankeemuksessa kuva murtui ja alkuperäinen kauneus katosi,
sinä et tahtonut kuitenkaan hylätä ihmistä synnin pimeyteen.
Sen sijaan sinä tahdoit kuivata meidän surumme kyyneleet,
rakastit särkynyttä ja murtunutta ja tahdoit sen pelastaa,
ja siksi sinä lähetit Poikasi, Jeesuksen Kristuksen,
sinun näkymättömän kirkkautesi täydellisen kuvan.
BENEDICTUS (Siunattu-hymni)
Kaikki:Siu+nattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Hoosianna korkeuksissa!
POSTBENEDICTUS (Siunattu-hymnin jälkeinen rukous)
Poikasi kautta sinä, ikuinen Isä, kylvit maailmaan valon siemeniä;
hänessä opimme tuntemaan alkuperäisen kauneutemme,
hänessä me näimme sinun taivaallisen valosi säteilyn!
Hänet ristiinnaulittiin;
ristin tuskaan ja hämärään
sinä kätkit loistosi, armosi ja totuutesi.
Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä
paljastaen kuolemattoman kirkkautesi;
hän astui taivaaseen ja palautti ihmisyyden
sen alkuperäiseen kauneuteen —
ei, vaan korotti sen vielä korkeammalle kirkkauteen!
Astuttuaan korkeuksiin Poikasi lähetti meihin Pyhän Hengen,
sisäisen valon, joka opettaa meidät tuntemaan Kristuksen
ja hänen kauttaan sinut.
EPIKLEESI (Pyhän Hengen avuksihuutaminen)
Tämän kaiken vuoksi me rukoilemme: lähetä Pyhä Henkesi!
Kätke armosi kirkkaus tähän leipään ja (+) viiniin
ja muuta ne voimallasi,
jotta sinun laupeutesi parantava valo
jälleen kaunistaisi meidät.
Kaikki: Herramme, tule, ja valaise maailma tulemisesi kirkkaudella!
PREVERBA (Ennen asetussanoja oleva rukous)
Herramme Kristus kätki hengellisen valon tähän rakkauden ateriaan
tehdessään siitä ristinsä ja ylösnousemuksensa muiston:
Sinä yönä, jona hänet kavallettiin
ja hän laskeutui sinulle kuuliaisena kärsimykseen
tuhotakseen kuoleman, tuodakseen rauhan
ja lahjoittaakseen meille armon kaunistuksen,
LEIVÄN SANAT
hän otti leivän, siu+nasi sen, mursi sen
ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen:
OTTAKAA JA SYÖKÄÄ. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI,
JOKA ANNETAAN TEIDÄN PUOLESTANNE
(Diakoni: Aamen.)
MALJAN SANAT
Samoin hän otti maljan, kiit+ti sinua
ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen:
OTTAKAA JA JUOKAA TÄSTÄ, TE KAIKKI.
TÄMÄ MALJA ON UUSI LIITTO MINUN VERESSÄNI,
JOKA VUODATETAAN TEIDÄN JA MONIEN PUOLESTA
SYNTIEN ANTEEKSIANTAMISEKSI.
(Diakoni: Aamen.)
ANAMNESIS (Muisteleminen)
Ja hän sanoi: TEHKÄÄ TÄMÄ MINUN MUISTOKSENI.
(Diakoni: Aamen.)
Tämä on uskon salaisuus.
Kaikki: Me julistamme hänen kuolemaansa;
me todistamme hänet ylösnousemustaan.
Me odotamme hänen tulemistaan kunniassa!
PYHIEN MUISTO (Ystävyyden rukous I; Me muistamme)
Me muistamme myös niitä,
joita Herramme Jeesus sanoi ystävikseen,
ja jotka hän otti osaksi omaa ruumistaan,
ja jotka meitä ennen tulivat osalliseksi tästä sanomattomasta kauneudesta:
Jumalansynnyttäjää neitsyt Mariaa,
pyhää Pietaria, Johannesta, Jaakobia ja kaikkia apostoleita,
pyhää [Clemensiä, Dionysiosta, Ansgariusta,]
Henrikiä ja kaikkia marttyyrejä,
[pyhää N., jonka muistopäivää tänään vietämme,]
ikuisen elämän toivossa kuoleman uneen nukkuneita [N. ja N.],
ja kaikkia muitakin, joita hän nimitti ystävikseen.
Diakoni: Älä unohda meitä, vaan tee meistäkin Poikasi ystäviä.
Niin kuin me olemme muistaneet häntä, ja hänen omiaan,
samoin muista, Herra, meitä sinun valtakunnassasi:
muista täällä sinua rukoilevaa kansaa;
muista tämän kaupungin ja maan asukkaita ja sen laillista esivaltaa;
muista köyhiä, leskiä ja orpoja,
ja kaikkia niitä, jotka elävät ahdistuksessa;
muista sairaita, vangittuja, masentuneita
ja kuolemanvaarassa olevia;
muista kaikkia, jotka etsivät tai tarvitsevat sinua;
[Muista N:aa, N:aa, N:aa ja N:aa.]
muista erityisesti niitä, joita kukaan muu ei muista.
[Ensimmäisten joukossa muista palvelijoitamme,
piispaamme N. ja kirkkoherraamme N,
jotta he voisivat johtaa meitä sinun sanallasi.]
OBLAATIO (Uhrirukous)
Pyhä Jumala, kaikkea tätä muistaen
ja sinun armosi ja laupeutesi vuoksi
me rohkenemme lähestyä sinun pyhää alttariasi ja pyytää:
katso tämän uhrin puoleen ja näe siinä Poikasi uhri;
liitä meidät hänen uhriinsa, ikuiseksi ja eläväksi uhriksi sinulle.
Me annamme sinulle itsemme, sillä mitään muuta meillä ei ole sinulle antaa.
Kaikki: Sinun omaasi, sinun omastasi, me sinulle kannamme, kaikkien puolesta ja kaikkien hyväksi.
EPIKLEESI (Pyhän Hengen avuksihuutaminen)
Isä, kirkasta meille Pyhän Henkesi voimalla
Kristuksen pimeässä kärsitty kuolema,
ja anna meidän nähdä
ylösnousemuksen uusi ja sammumaton säteily.
Varjele meidät, jotta tälle pyhälle aterialle osallistuessamme
saisimme osan kirkkaudestasi,
ja että sen avulla meissä kasvaisi sisäinen olemus,
jota kaunistaa usko, rakkaus ja ikuisen elämän toivo.
Kaikki: Herramme, tule, ja valaise maailma tulemisesi kirkkaudella!
PÄÄTÖS
Kaikkivaltias Isä, ääretön ja ihmeellinen on sinun voimasi,
ihmisrakkautesi ja huolenpitosi:
pimeästä sinä teet valoisaa,
pahasta sinä teet hyvää,
rumasta sinä teet kaunista,
tavalliseen sinä kätket ainutlaatuisen
ja mitättömään sinä kätket suuruuden.
Jeesuksen Kristuksen kautta
sinä annat kaikki hyvät lahjasi.
DOKSOLOGIA – SUURIN KUNNIA
Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä
kuuluu sinulle, kaikkivaltias Isä,
Pyhän Hengen yhteydessä
kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti.
Runsaslumisen talven jälkeen kevät tuli rymisten ja jäi kiihkeän lyhyeksi. Heti, kun metsien pimennoissa viimeisetkin lumet sulivat, koitti jo kesä. Takapihallamme olevassa puistossa kukkivat pilvikirsikat. Ystävien pihoilla omenapuut jo varistelevat kukkiaan.
Pääsiäisjaksolla saimme kokea luonnon suuren voiman. Se puhuu minulle voimallisesti Jumalan armosta ja rakkaudesta. Kaikki muuttuu ja uudistuu. Juuri, kun kevään tulemiseen alkoi usko loppua, tulivat linnut ja kauniit päivät.
Kuva Mirjam Silvén
Ortodoksisessa akatistoksessa luomakunnalle lauletaan mm. näin (3. kontakki):
”Pyhän Hengen voima saa jokaisen kukan tuoksumaan. Maailmankaikkeuden kauneus, vienot tuoksut ja herkät värit paljastuvat pienimmissäkin asioissa. Kunnia ja palvelus elämänantajalle Jumalalle, joka saa kedot peittymään kukkamatoin, pellot kasvamaan kultaista satoa sekä sinisiä ruiskaunokkeja ja saa meidän sydämiimme Hänen tuntemisensa riemun. Olkamme siis iloisia ja laulakaamme Hänelle: Halleluja!
Tänä kesänä olen ajatellut kulkea yhä tietoisemmin kaikki aistit auki luonnossa. Olen ajatellut opetella uusia virsiä, istua kannon nokassa veisaamassa.
Uusiin ja vähän vanhoihinkin virsiin voi käydä tutustumassa Vaasan Huutoniemen kirkon piha-alueelle rakentamani Pienen virsipyhiinvaelluksen myötä. Siellä on minun ottamiani valokuvia ja virsiä kiinnitettyinä puihin ja atriumpihan ränneihin.
Annetaan metsän hiljaisuuden soittaa hiljentyneeseen sieluumme tänäkin kesänä armon säveliä!
Hiljaisuuteen kietoutuen
löydän aarteen ihanan.
Armon varaan antautuen
löydän mielen avaran.
Joki virtaa sydämeeni
joki armon, rakkauden.
Antaa voimaa rukoukseeni.
Antaa uuden varmuuden.
Mirjam Silvén
Seisot oven edessä, parin askeleen päässä siitä. Huomaat että ovessa on avaimenreikä. Ovi on lukittu, mutta olet utelias. Haluat tietää mitä toisella puolella on.
Täältä katsottuna reikä on kovin pieni. Et pysty arvioimaan, onko toisella puolella valoisaa vai pimeää, vai onko reikä kenties kokonaan tukittu.
Otat tarvittavat askeleet, polvistut ja painat silmäsi reikää vasten.
Tältä minusta tuntuu päivän lukukappaleiden edessä. Painan silmäni ja mieleni niihin kiinni, ja ne avaavat minulle tien toiseen todellisuuteen; menneeseen maailmaan, joka ei ole enää minun maailmani, mutta joka kuitenkin on jotenkin samanlainen ja vaikuttaa siihen, miten näen itseni ja oman maailmani tänään. Lähempi tarkastelu avaa näkymän, jota en pintapuolisesti osannut odottaa.
Lukukappaleet kertovat rukouksesta.
Israelilaiset käyvät sotaa. Sodan lopputulos riippuu siitä, kuinka kauan Mooses jaksaa rukoilla kädet kohotettuina. Kun kädet väsyvät hän saa avun; toiset kädet kannattelevat häntä.
Tämä ei ole minun maailmani, ei meidän maailmamme. Meidän maailmassamme ei käydä Jumalan avulla sotaa toisia vastaan – vai käydäänkö sittenkin? Ehkä tämä maailma ei aina ole niin kaukana meistä kuin toivoisin. Epätoivoiset ajat ja tilanteet synnyttävät toisenlaista rukousta.
Apostoli kutsuu nuorta kirkkoa rukoukseen: kärsivä rukoilkoon, iloitseva laulakoon kiitosvirsiä, sairas kutsukoon luokseen seurakunnan vanhimmat, jotka voidelkoot hänet öljyllä ja rukoilkoot hänen puolestaan. Rukous nostaa sairaan jaloilleen ja antaa synnit anteeksi.
Onko täällä tänään paikalla seurakuntaneuvoston jäseniä? Mitäs jos kutsuisin teitä tai heitä rukoilemaan kanssani sairaiden puolesta ja voitelemaan heidät öljyllä? Tulisitteko vai delegoisitteko tämän mieluummin papeille, joita noista varhaisen kirkon vanhimmista kehittyi seuraavien sukupolvien ja vuosisatojen aikana?
Myös Jeesus opettaa rukouksesta. Juuri kuulemamme evankeliumin edellä hän opettaa opetuslapsilleen uuden rukouksen, Isä Meidän. Jeesus opettaa, että Jumalaa saa ja pitää lähestyä isänä, meidän Isänämme, sinnikkäästi, periksi antamatta. Jos kerran meidän maalliset vanhempamme kaikkine puutteineen rakastavat meitä ja haluavat antaa meille hyviä lahjoja, kuinka paljon ennemmin antaa taivaan Isä meille Pyhän Hengen? – Jumalalla on hyvä tahto, hän kuulee meidän, lastensa rukouksen ja tahtoo meille vain hyvää.Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.
Näin opettaa Jeesus.
——
Mutta meidän maailmamme on toinen. Kun nousemme jälleen polviltamme ja otamme askeleen taaksepäin tekstien avaimenreistä oman mielemme suljettuun huoneeseen, näemme erilaisen maailman.
Meidän maailmassamme yllättävän vieraan vastaanottava mieluummin kipaisee kulmakauppaan leipää ostamaan kuin herättää naapurin soittamalla tämän ovikelloa.
Meidän maailmassamme sairas kutsuu lääkärin ennen seurakuntaneuvoston jäsentä ja sotilaspappien tehtävänä on sielunhoito – ei sotasuosion takaaminen.
Meidän maailmassamme monet eivät enää usko Jumalaan, ja julkisen keskustelun perustaksi on noussut vähintäänkin jonkinlainen epäusko tai agnostismi aiemman jumalauskon sijaan.
Mihin meidän maailmassamme tarvitaan rukousta?
——
Aika monen asian on täytynyt muuttua, että olemme siirtyneet raamatunajan tilanteesta meidän aikaamme. Filosofi Charles Taylorin mukaan muutoksen keskiössä on ihmisten käsitys itsestään, maailmasta ja Jumalan paikasta tässä maailmassa. Otan hänen ajatuksistaan esiin nyt muutaman, jonka ajattelen auttavan meitä ymmärtämään, millaisessa maailmassa elämme.
Ensimmäinen näistä koskee minän muuttumista. Esimoderniin aikaan käsitys minuudesta oli toinen. Minuus oli ikään kuin huokoinen siten, että ollessamme kosketuksessa ulkoisen maailman kanssa sen vallat ja voimat saattoivat omasta tahdostamme riippumatta vaikuttaa meihin. Tällä selittyy moni nykyään taikauskona pidetty asia reliikeistäja noidista siunauksiin ja kirouksiin. Pyhien tai pahojen läheisyys tai vaikkapa vain niiden nimen kutsuminen tai kuvan katsominen saattoi suoranaisesti vaikuttaa meihin, ja jopa ottaa meidät haltuumme niin hyvässä kuin pahassa.
Moderni länsimainen ihminen ei kuitenkaan yleensä ottaen ajattele enää näin – näin uskallan väittää – uskosta riippumatta. Olemme oppineet aivan liian paljon luonnollisesti maailmasta ja sen laeista pystyäksemme ylläpitämään tällaista käsitystä. Tätä muutosta voidaan kuvata mielen eristymisellä ulkoisesta todellisuudesta (buffered self). Me elämme ikään kuin turvakaaren tai suojapakkauksen sisäpuolella, oman mielemme kuplassa. Mikään ei vaikuta meidän mieleemme muutoin kuin omien aistiemme ja toimiemme välityksellä.
Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö me voisi vaikka sairastua tai voida mieleltämme pahoin. Se on hyvinkin mahdollista, mutta selittyy pikemminkin ulkoisilla olosuhteilla ja niiden vaikutuksella oman mielemme rakenteisiin kuin vaikkapa henkien vaikutuksella. Siksi ajattelemme, että näitä ongelmia voidaan hoitaa parhaiten ulkoisia olosuhteita muuttamalla, vaikkapa sovittelun tai perheneuvonnan kautta, tai tukemalla mielen sisäisiä rakenteita esimerkiksi terapiassa. Tässä maailmassa rukous ja öljyllä voitelu tuntuvat helposti poppakonsteilta.
——
Meidän aikamme selitykset löytyvät tämän puoleisista, tieteellisesti todistettavista aineistoista, jotka ovat kaikille avoimia. Taylor kuvaa tätä tämänpuoleiseksi kehykseksi (immanent frame), jonka läpi tarkastelemme omaa aikaamme ja sen ilmiöitä. Sen läpi katsellessa voi havaita vain sen mikä sinne mahtuu – tämän puoleisen, kaikille ilmeisen ja siten sekulaarin.
Tämän puoleista kehystä voi ihmetellä ja ehkä vähän naurahtaakin, mutta se koskee jollakin tavalla meitä kaikkia oman kulttuurimme kasvatteja, niin Jumalaan uskovia kuin uskomattomiakin. Toisia tämä kehys painaa enemmän kuin toisia; toiset mukautuvat siihen, toiset ahdistuvat.
Kehyksen sisäpuolella maailma tuntuu monesta hieman lattealta. Mikä on elämän tarkoitus, jos tässä on kaikki? Epäilys ja selitysten ontuvuus vaivaavat joskus niin Jumalaan uskovaa kuin häneen uskomatonta.
Samalla kun olemme inhimillisen ymmärryksen ja kielemme avulla ottaneet haltuun yhä suuremman osan maailmaa, eikä Jumalaa tarvita ainakaan inhimillisen tietomme aukkojen paikkaajaksi, olemme kuitenkin vaarassa menettää kyvyn puhua ja siten ehkä myös kokea tämän puoleisen kehyksen ulkopuolisia asioita. Vain siitä voi puhua, mistä on kokemusta. Puhtaan teoreettiset sanat kumajavat helposti tyhjyyttään. Juontuisiko tästä suuri osa uskonnollisen kielen nykyisistä ongelmista?
Kun meidän maailmamme kartoitetaan yhä paremmin ja sitä kuvataan yhä tarkemmin, menettää kuvaukseen käytetty kieli helposti yhä enemmän sitä voimaa, mikä syntyy merkityksen antavien symbolien monitulkintaisuudesta, jotka eivät tyhjene tämän puoleisen kehyksen sisäpuolisiin lainalaisuuksiin.
Yksiselitteisyyteen ja äärimmäiseen tarkkuuteen pyrkivä kieli jähmettää tehdyt ratkaisut pysyviksi; leikki, hämmästys ja ihmetys katoavat. Ihmeitä ei tapahdu, jos kaikelle on luonnollinen ja vain luonnollinen selitys. Minkä tahansa asian tai tapahtuman mieli ja merkitys jää yksittäisen tarkkailijan omalle vastuulle. Yhteinen totuus on jo ennalta mitattu ja siten määrätty.
——
Merkittävän poikkeuksen tähän suljettuun maailmaan (closed world structures) tuo kuitenkin taide ja rukous. Niiden tapa katsoa maailmaa on toinen – ei parempi vaan toinen, täydentävä.
Hyvä taide ei poista luonnonlakeja, mutta avaa näkymän niiden yli tai aivan kuin läpi, toiselle puolelle. Jokainen hyvässä konsertissa, näyttelyssä tai esityksessä käynyt tunnistaa ja tietää tapahtuman ja teoksen ainutlaatuisuuden.
Olisi mieletöntä väittää, että vaikkapa ääni olisi vain ilman värähtelyä, ääniaaltoja, ihmiselle, jonka sydän soi sen kaikuja vielä vuosia itse tilaisuuden jälkeen. Aivan samalla tavoin olisi mieletöntä väittää, ettei ääni olisi ilman värähtelyä, ääniaaltoja. Se että yksi on totta ei estä sitä, etteikö toinenkin voisi olla.
Samoin on rukouksen laita. Olisi mieletöntä väittää, että rukous on vain sanoja ja että rukouksen merkitys tyhjenisi vain noihin sanoihin kuin mihin tahansa totuuslauseisiin, propositioihin.
Rukous samoin kuin taide ei kiellä meidän maailmaamme ja sen lainalaisuuksia, vaan vihjaa, ehdottaa, kutsuu ja osoittaa, että tässä ei ole kaikki; että on olemassa myös toinen tapa katsoa maailmaa; toinen tapa, joka ei tyhjenny meidän määritelmiimme eikä selityksiimme; toinen tapa, laajempi maailma, jota en voi itse päättää enkä valita, ja joka kuitenkin on osa meidän maailmaamme, ei siitä kokonaan irrallaan.
——
Kun rukoilen omin sanoin, toimin siten kuin Jumala olisi läsnä, aivan kuin hän istuisi ystävänä vierelläni tai aivan kuin polvistuisin hänen eteensä häntä kunnioittamaan. Vuodatan hänelle asiani ja kerron kaiken kuin läsnäolevalle – ja ihme tapahtuu, Jumala on läsnä.
Kun rukoilemme yhdessä Jumalaa, kuuntelemme hänen sanaansa, liitymme yhteiseen uskontunnustukseen ja esirukoukseen, polvistumme ehtoolliselle – ihme tapahtuu, Jumala on läsnä.
Joskus koen sen; joskus voimakkaammin kuin joskus toiste; joskus taas en. Jumalan läsnäolo ei tyhjene kokemuksiini tai ajatuksiini, vaan perustuu hänen lupaukseensa, johon tartun sillä uskolla mikä minulla on, ja johon pyydän sitä uskoa, mitä minulla ei ole. – Ja ihme tapahtuu, Jumala on läsnä.
Rukous puhuu minulle ja minussa myös silloin, kun epäilevä, eristetty mieleni ei tunne, eikä koe mitään muuta kuin epäilystä tai pahempaa, epätoivoa. Rukous puhuu epäilevälle, eristetylle mielelleni erityisellä tavalla rituaalien kielellä; puhuu keholleni, mielelleni, koko olemukselleni. Yhteisen rukouksen rituaaleissa minun fyysinen, todellinen ruumiini liittyy yhdessä muiden fyysisten, todellisten ruumiiden kanssa Kristuksen ruumiiseen tässä maailmassa ja tulevassa. Toisten kristittyjen käsivarret kannattelevat minun käsiäni. – Ja ihme tapahtuu, Jumala on läsnä.
Öljyllä voitelu ei välttämättä paranna fyysisiä sairauksiani, mutta julistaa Jumalan valtakuntaa ja tuo kokonaisvaltaisen pelastuksen ja parannuksen ja muuttaa siten suhtautumistani koko maailmaan, myös omaan ruumiiseni ja ajallisuuteeni. Se liittää minut kaikkien aikojen ja paikkojen pyhiinvaeltajien joukkoon, seuraamaan Messiasta, voideltua, Kristusta. – Ja ihme tapahtuu, Jumala on läsnä.
Hiljainen rukous – yhdessä tai yksittäin – todistaa, että tässä ei ole kaikki. Hiljainen rukous tyynnyttää melun, poistaa pauhun ja avaa silmät ja korvat toiselle maailmalle – ja ihme tapahtuu, Jumala on läsnä.Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.
Näin opettaa Jeesus.
——
Olen taas suljetun oven edessä. Käyn polvilleni ja katson avaimenreiästä toiseen maailmaan. Maailmaan joka ei ole minun maailmani ja kuitenkin on. Tiedän että mikään voima tässä maailmassa, minun maailmassani, ei pysty tuota ovea avaamaan.
Silti rukoilen: Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa…
Asetelma muuttuu.
Jeesus sanoo:Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän. (Ilm. 3:20)
Enää en ole yksin. Ovi avautuu.
(Mika K T Pajunen)
Luuk. 11: 5-13
Jeesus sanoo:
”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”
Jaak. 5: 13-16
Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.
2. Moos. 17: 8-13
Refidimissä kävivät amalekilaiset israelilaisten kimppuun. Mooses sanoi Joosualle: ”Valitse miehiä mukaasi ja lähde taistelemaan amalekilaisia vastaan. Huomenna minä asetun kukkulan laelle Herran sauva kädessäni.” Joosua teki niin kuin Mooses oli käskenyt ja ryhtyi taisteluun amalekilaisia vastaan, kun taas Mooses, Aaron ja Hur nousivat kukkulan laelle. Niin kauan kuin Mooseksen kädet olivat koholla, olivat israelilaiset voitolla, mutta kun hän päästi kätensä vaipumaan, olivat amalekilaiset voitolla. Kun Mooseksen kädet väsyivät, Aaron ja Hur ottivat kiven hänen istuimekseen. Sitten he kannattelivat hänen käsiään kummaltakin puolen, niin että hän jaksoi pitää niitä ylhäällä auringonlaskuun saakka. Näin Joosua voitti amalekilaiset ja heidän sotajoukkonsa.
Hiljaisuuden retriitin jälkimaininki: hetken vielä väreilee rauhan aallokko.
Maailmaa jaksaa katsoa eri tavalla. Talvisen auringonvalon ilo pääsee paremmin läpi. Metron ikkunasta ilahduttavat Herttoniemen siirtolapuutarhan mökit – värikkäät majat täynnä unelmia ja pettymyksiä – ja Kulosaarta ympäröivät merenlahdet. Kirkkojen itäkasvot lepäävät auringossa keskustan suunnassa.
Retriitin rauha tarttuu. Hiljaisuus on kuin ruoka, joka sulattuu osaksi kehoa ja säilyy jonkin aikaa aterioiden jälkeenkin.
Retriittipaikkojen kauneus tarttuu. Tällä kertaa Heponiemen ikivanha ja ikieloisa tammisto, jonka yllä kaartelee kotka kun olemme sunnuntaiaamun pienellä toivioretkellä. Lauantaiaamuna kauris katseli järven jään kirkkaudesta, kun kappelissa väreili aamurukoushetki. Kuinka sopivaa ekopaastoretriitille.
Hiljaisuuden retriitin jälkimaininki: hetken vielä väreilee rauhan aallokko.
Panu Pihkala
Tutkijatohtori, pastori
T.S. Eliot (1888–1965) ammensi runoudessaan syvällä tavalla kristinuskosta ja mystiikan perinteestä. Suomessa hänen tuotantoaan ei tunneta kovin laajalti, mutta englanninkielisessä maailmassa hänet muistetaan klassikkona.
Yksi Eliotin merkittävimmistä teoksista, Neljä kvartettoa, on saatavilla Suomeksi kätevänä painoksena (WSOY 2007). Alkuteksti ja Juha Silvon taitava käännös ovat näppärästi vierekkäin. Teos sisältää Silvon esseen, jossa hän tarkastelee Eliotia kristillisen mystiikan perinteen jatkajana.
Itse löysin Eliotin Joseph Sittlerin teologian lukemisen kautta: kaunokirjallisuudesta lumoutunut Sittler käytti usein Eliot-lainauksia. Suhde syventyi, kun kirjoitin teostani Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2017). Huomasin, kuinka Neljä kvartettoa käsitteli toivoa erittäin syvällä tavalla. Toivo kuuluu matkalla olemiseen, muistuttavat runot.
Nyt talvella 2018 Hiljaisuuden ystävät on yhteistyökumppanina Kirkkohallituksen Ekopaasto -kampanjassa. Kirjoitan itse kampanjaan materiaaleja, jotka ammentavat hiljentymisestä ja tunteiden tunnistamista. Tavoitteena on voimavarojen kasvattaminen rakenteelliseen vaikuttamiseen toisten ihmisten ja koko luomakunnan hyväksi.
Tuhkakeskiviikon tekstiä tehdessäni – joka löytyy tästä linkistä – löysin Eliotin merkittävän runon Ash Wednesday, Tuhkakeskiviikko. Runo, jota ei tietääkseni ole suomennettu, tarjoaa melkoisen myyttisen matkan. Ympäristöahdistuksen käsittelyyn se soveltuu syvällä tavalla erään avainlauseensa kautta:
Teach us to care and not to care
Teach us to sit still…
Opeta meitä huolehtimaan ja olemaan huolehtimatta
Opeta meitä istumaan hiljaa…
Tästä on kyse. Jotta jaksamme välittää, tarvitsemme myös kykyä elää ambivalenssin eli keskeneräisyyden ja ristiriitaisuuden kanssa. Välittämisen lisäksi tarvitsemme kykyä levätä, olla hiljaa ja rauhassa, pyhän huolettomuuden hengessä.
Tervetuloa sellaiselle matkalle Ekopaaston mukana (www.ekopaasto.fi ja Facebook-ryhmä). Toinen yhteistyökumppani on Heponiemen hiljaisuuden keskus: tervetuloa myös sinne Ekopaasto-retriittiin 2.-4.3, vielä on muutama paikka vapaana.
http://www.hdl.fi/shop/course/ekopaasto-retriitti/
Eliotin runo luettavissa englanniksi tästä linkistä.
Panu Pihkala
Tutkijatohtori, pastori
Tältä minusta tuntuu päivän lukukappaleiden edessä. Painan silmäni ja mieleni niihin kiinni, ja ne avaavat minulle tien toiseen todellisuuteen; menneeseen maailmaan, joka ei ole enää minun maailmani, mutta joka kuitenkin on jotenkin samanlainen ja vaikuttaa siihen, miten näen itseni ja oman maailmani tänään. Lähempi tarkastelu avaa näkymän, jota en pintapuolisesti osannut odottaa.
Lukukappaleet kertovat rukouksesta.